Keskitieltä äärilaitaan - suomalaisen uskonnollisuuden peilailua

Luin joulun aikoihin artikkelin suomalaisista uskoviksi tunnustautuvista urheilijoista. Käytän tässä sanaa "uskovainen" tietoisesti haluten erottautua sillä meidän tilanteessamme laimean ja löysän "kristityn" termin käytöstä. (Samalla myönnän auliisti sen, että jossain toisella puolella maailmaa "kristityn" leiman omaksuminen maksaa ihmiselle jotain, saattaen hänet jopa hengenvaaraan.) Artikkelissa puhuttiin uskovaksi tunnustautuvan urheilijan hyödyistä ja haasteista julkisuudessa. Siinä viitattiin myös suomalaiseen uskonnollisuuteen laajemmin, kun todettiin uskontojournalismin olevan harvinaista muissa kuin hengellisissä medioissa. Sen lisäksi, että uskontojournalismi on harvinaista, niin se on harvoin myös asiantuntevaa ja ammattimaista.

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että kuitenkin uskonnollisuus (ja erityisesti sen körtähtävä luterilainen traditio) suorastaan puskee läpi ihmisten jokapäiväisessä elämässä, mediassa, sanonnoissa ja kielenkäytössä, politiikassa ja busineksessa. Kyse on kuitenkin niin olennaisesti suomalaisuuteen liitetyistä asioista, ettei kukaan sitä oikeastaan noteeraa minään erityisenä uskonnollisuutensa. Eräänlaista "sijaisuskontoa" (vicarious religion) siis tämäkin.

Artikkelissa viitataan Kirkon tutkimuskeskuksen tuloksiin, joiden mukaan 71,9% suomalaisista (edelleen) kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Artikkelin mukaan nämä ihmiset ovat (Kirkon tutkimuskeskuksen määrittelyn mukaan) "ainakin muodollisesti uskossa". Kuitenkin vain noin kolmannes suomalaisista uskoo kristinuskon opettamaan Jumalaan. Yhtä moni ei usko minkäänlaiseen jumalaan, epäilee jumalan olemassaoloa tai ei halua ottaa aiheeseen kantaa. Kyse on siis koko ajan näistä "ainakin muodollisesti uskossa" olevista ihmisistä. Ensimmäiseen kolmannekseen kuuluu myös muiden uskontokuntien edustajia tai sellaisia, jotka eivät ole varmoja jumalauskostaan.

Artikkelin mukaan usko koetaan Suomessa hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi, minkä takia aiheesta keskusteleminen saatetaan kokea hyvin vaikeaksi asiaksi. Itse olen kuitenkin havaitsevinani toisenlaistakin kehitystä, jossa omasta uskosta tai hengellisyydestä (laajasti ymmärrettynä) puhuminen saatetaan mieltää hyvinkin trendikkääksi. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, suomalaiselle uskonnollisuudelle tyypillinen ääripäiden (hihhuli versus julkijumalaton) välttäminen ja turvallisen (jonkun mielestä hajuttoman, mauttoman ja värittömän) keskitien kulkeminen näyttää viime aikaisen tutkimuksen valossa olevan Euroopassa se uskonnollisuuden muoto, joka on eniten uhanalainen. Mikäli tämä kehitys rantautuu tänne raukoille rajoillekin ja saa kenties jotain trendinomaisia piirteitä, niin silloin on hyvä kysyä, miten käy luterilaisen kirkon "laiskalle monopolille" tässä uudessa tilanteessa?

Joka tapauksessa on hyvä ymmärtää, että valtiokirkon vaikutusvallan väheneminen ei tarkoita uskonnottomuuden lisääntymistä. Joissain tilanteessa se voi tarkoittaa jopa aivan päinvastaistakin kehitystä. Jatkossa voisikin olla hyvä idea tutkia luterilaiseen kirkkoon kuulumattomien ihmisten uskonnollisuutta vaihtoehtona aiemmalle painotukselle, jossa huomio on ollut lähinnä siinä, miten ihmiset tämän kirkon piirissä etääntyvät perinteisistä kristillisistä arvoista.

Lisäksi on hyvä muistaa, että samojen viime aikaisten tutkimusten mukaan mitä vähemmän ulkopuolista (esimerkiksi valtiovallan taholta tulevaa) kontrollia uskonnonharjoitukseen yleensä kohdistetaan, sitä enemmän ihmisten todelliset vaihtoehdot lisääntyvät. Tällainen "kontrolli" voi ilmetä myös yhden uskontokunnan tietoisena suosimisena. Tämä taas tarkoittaa sitä, että mitä enemmän uskonnollista tarjontaa on, sitä aktiivisempia niin uskonnolliset yhteisöt kuin yksityiset uskonnonharjoittajatkin ovat. Tämä voisi tarkoittaa luterilaisen kirkon kohdalla (yhtä aikaa taloudellisten ym. resurssien vähenemisen kanssa) uuden "maallikkoaktiivisuuden" nousua. Joka tapauksessa sillä voisi olla uudenlainen uskonnollista tarjontaa tasa-arvoistava vaikutus, jossa eri seurakuntien tilanne alkaisi enemmän muistuttaa toisiaan.

Suomalaisesta uskonnollisuudesta – näköaloja tulevaisuuteen

Kimmo Ketola tuo artikkelissaan Kirkon nelivuotiskertomuksessa 2012 – 2015 esille suomalaisten käsityksiä luterilaisesta uskosta. Sen ytimessä on käsitys Jumalan armosta, joka vapauttaa ihmisen palvelemaan muita omilla lahjoillaan. Ketolan tutkimuksen mukaan luterilaisen uskon ytimessä ei ole voimavarojen suuntaaminen oman elämän muokkaamiseen Jumalalle kelpaavaksi. Pyhityskristillinen näkemys ihmisen tai yhteisön elämästä on siis vieras luterilaiselle uskolle, joka on vahvasti tämänpuoleista ja käytännönläheistä.

Ketola luotaa suomalaisten uskonnollisuutta myös toisessa artikkelissa, joka on osa Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston v. 2011 julkaisemaa tutkimusta. Sen tekijät edustavat alansa asiantuntemusta nimenomaan luterilaisesta näkökulmasta. Tutkimus liittyy laajempaan, kansainväliseen arvoja ja uskomuksia koskevaan tutkimukseen. Artikkelissa uskontoa on lähestytty osana muuta sosiaalista elämää suomalaisessa yhteiskunnassa. Näkemys ei siis ole ihan niin ”kirkkokeskeinen”, kuin edellisessä tapauksessa, vaikka uskonto nähdäänkin hyvin pitkälle luterilaisena kristinuskon tulkintana.

Suomalaisten uskonnollisuudesta piirtyy tässä jännitteinen ja osin ristiriitainenkin kuva. Toisaalta maallistuminen on todellisuutta, toisaalta taas perinteinen jumalausko on 1970-luvulta lähtien pysynyt suhteellisen muuttumattomana. Myös evankelisluterilaisen kirkon elämänkysymyksiin antamiin vastauksiin luotetaan tutkimuksen mukaan enemmän kuin aiemmin. Suomalaisen hiljaisen enemmistön uskonnollisuudessa painottuvat Ketolan mukaan kohtuullisuus ja keskitien kulkeminen. Voimakasta ja julkista uskonnollista vaikuttamista sen sijaan pyritään välttämään.

Ketola näkeekin luterilaisen kristillisyyden olevan yhteiskunnallista vakautta edesauttava tekijä. Esille tulee myös yhteisöllisyys, mikä evankelisluterilaisen kirkon nelivuotiskertomuksessa liitetään sellaisiin asioihin, kuten yhteiseen hyvään pyrkiminen, vastuun kantaminen toisista ihmisistä, työkutsumuksena ja palveluna sekä lasten kasvattaminen. Ketolan mukaan nämä seikat tekevät luterilaisesta uskosta ”kätketyllä tavalla” yhteiskuntaa muokkaavan tekijän.

Hänen mukaansa suuri osa sen vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan on välillistä ja epäsuoraa. Tämä näkyy hänen mukaansa monina sellaisina arvoina ja uskomuksina, jotka vaikuttavat vahvasti suomalaiseen yhteiskuntaan, ilman että niiden alkuperän ymmärrettäisiin olevan kirkon opetuksessa. Vahvimpana esimerkkinä tästä Ketola mainitsee protestanttisen työetiikan näkymisen suomalaisessa arjessa. Luterilaisuutta suomalaista uskonnollisuutta selittävänä tekijänä sopii hyvin kuvaamaan ”laiskan monopolin” käsite.

Suomessa on tutkimuksen mukaan poikkeuksellisen vähän erittäin uskonnollisia ihmisiä, mutta toisaalta myös vähän täysin uskonnottomia ihmisiä. Ominaista Suomen uskonnolliselle tilanteelle näyttää siis olevan molempien ääripäiden välttäminen, jolloin valtaosa vastaajista sijoittuu maltilliselle keskialueelle. Tälle osalle on ominaista osallistuminen harvakseltaan uskonnollisiin tilaisuuksiin ja uskominen laimeasti. Tutkimuksen lopussa esitetään se mielenkiintoinen näkemys, että juuri tämä uskonnollisuuden tyyppi on kaikkein nopeimmin heikkenemässä eri puolilla Eurooppaa.

Myös Ketolan uudemmassa artikkelissa tarkastellaan suomalaista uskonnollisuutta kansainvälisesti vertaillen, mikä tuo ilmi muutamia mielenkiintoisia seikkoja. Perinteisesti uskonnollisuus on nähty uskona uskonnon kannalta keskeisiin asioihin. Toisaalta taas uskonnollista toimintaa olisi hyvä mitata erikseen, eikä vain keskittyä tarkastelemaan yhteisöjen jäsenrekistereitä. Viime aikoina tutkimus on kohdistunut sellaiseen uskonnollisuuteen, joka ei enää sitoudu perinteisiin uskonnollisiin instituutioihin. Tällaisesta yksilöllisestä ja epämuodollisesta uskonnollisuudesta käytetään nimitystä ”henkisyys” (engl. sprituality). Tämä termi on tosin koettu ongelmalliseksi, erityisesti suhteessa ”muuhun” uskonnollisuuteen.

Vertailtaessa suomalaisten uskonnollisuutta muihin maihin on mittareina käytetty ihmisen omaa käsitystä uskonnollisuudesta, jumalauskoa ja muita yleisiä uskonnollisia uskomuksia, rukous- ja osallistumisaktiivisuutta sekä niiden osuutta, joilla on oma tapansa olla yhteydessä Jumalaan. Mielenkiintoista tässä kysymyksenasettelussa on se, että viime mainitulla kysymyksellä pyritään mittaamaan ennen kaikkea vastaajien suhtautumista uskonnollisiin instituutioihin. Perinteisesti suomalaisessa uskonnollisuudessa evankelisluterilaisen kirkon merkitys on nähty ihmiselämän tärkeissä solmukohdissa, kuten lapsen syntymässä, aikuistumisessa, avioitumisessa ja hautaamisessa. Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista huomata professori emerita Eila Helanderin evankelisluterilaisen kirkon piispainkokoukselle laatiman selvityksen voimakas painotus kirkollisen vihkimisen erityisestä merkityksestä tämän kirkon identiteetille ja toimintastrategialle.

Suomalaista uskonnollisuutta voitaneen edelleen pitää melko yhtenäisenä. Tutkimuksen tekoaikaan noin neljä viidesosaa suomalaisista kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta jäsenmäärä on vuodesta 2011 laskenut, ollen tällä hetkellä 71,9 % suomalaisista. Suomalaisten luottamus ja myönteinen asennoituminen evankelisluterilaiseen kirkkoon eivät kuitenkaan perustu poikkeuksellisen voimakkaaseen uskonnollisuuteen, mistä herää kysymys, miten paljon luterilaisuus mielletään samaksi asiaksi kuin suomalaisuus. Monien kysymysten kohdalla suomalaiset osoittautuvat nimittäin vähiten uskonnollisiksi Euroopassa. Näin on asianlaita erityisesti uskonnollisen osallistumisen ja kansanomaisten uskonnollisten uskomusten kohdalla. Useimpien kysymysten suhteen suomalaiset sijoittuvat aineiston keskitason alapuolelle, vaikka pohjoismaisessa vertailussa olivatkin uskonnollisimpia. Mikä merkitys uusien hengellisten virtausten tänne rantautumiselle on tällä suomalaisten hyvin vähäisellä uskonnollisuudella?

Suomalaista uskonnollisuutta tarkastellen esille nousee seuraavia kysymyksiä:

·       Pohjoismaista uskonnollisuutta tutkittaessa on huomattu ”sijaisuskonnon” (”vicarious religion”) käsitteen kuvaavan hyvin täkäläistä uskonnollista todellisuutta. Nykykehitystä seuratessa nousee mieleen väistämättä kysymys, tuleeko kansallismielisyys esimerkkinä tällaisesta ”sijaisuskonnosta” ottamaan takaisin aiemman paikkansa suomalaisessa luterilaisessa uskonnollisuudessa?

·       Onko suomalaisessa uskonnollisuudessa jotain sellaista, mikä ikään kuin ”hylkii” perinteisen luterilaisuuden ulkopuolelta tulevia vaikutteita? Onko Suomi tässä mielessä ”Pohjolan Albania”, joka ei ole valmis vastaanottamaan sellaisia uusia uskonnollisia vaikutteita, jotka globaalilla tasolla ovat megatrendejä? Missiologiassa puhutaan käsitteestä ”Seuraava kristinusko” (Next Christendom), jolla viitataan kristinuskon voimakkaaseen kasvuun muualla maailmassa kuin perinteisesti kristittyinä pidetyissä länsimaissa.

·       Kansainvälisestä tutkimuksesta voidaan havaita erilaista polarisoitumista tiettyjen uskonnollisten trendien suhteen. Mitä Suomen uskonnollisessa tilanteessa tapahtuu, mikäli (eurooppalaista kehitystä noudattaen) maltillisen ja ääripäitä välttävän ”kultaisen keskitien” uskonnollisuus vähenee?

·       Mielletäänkö jossain evankelisluterilaisen kirkon (tai sekulaarin yhteiskunnan) ylärakenteissa nykyisen kaltainen stabiili uskonnollinen tilanne säilyttämisen arvoisena yhteiskunnallista vakautta ajatellen?

·       Miten paljon globaaleista trendeistä voidaan ennustaa suomalaista uskonnollista kehitystä tulevaisuudessa? Kansainvälisessä tutkimuksessa tulee esille uusien ilmiöiden rantautuminen Suomeen tietyllä viiveellä, mutta voidaanko tästä vielä vetää mitään suoria johtopäätöksiä tulevasta? Suomen uskonnollinen tilanne poikkeaa muista maista toisaalta sen vahvan kirkollisen herätyskristillisyyden ja toisaalta myös sen suhteellisen pienen ja kompaktin kielialueen takia.

Kokemuksia luterilaisen teologian opiskelusta

Tämän blogitekstin lähtökohtana on evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattoman opiskelijan kokemukset Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.


No, heti alkuun törmätäänkin ensimmäiseen totalitarismin kokemukseen. Kun nimittäin tiedekunnassa puhutaan tuttavallisesti "kirkosta", tarkoitetaan tietenkin evankelisluterilaista kirkkoa. Lähtökohtaisesti ei muita "kirkkoja" sanan tässä merkityksessä olekaan olemassa. Eräänlaista metodologista denominationalismia siis. Suomessa kun "olla suomalainen" näyttäytyy edelleenkin luterilaisena olemisena. Niinpä teologisen tiedekunnan viralliset nettisivutkin käsittelevät viisisataavuotista reformaatioparkaa nimenomaan ja ennen kaikkea luterilaisesta näkökulmasta.


Yllättävää on ollut sekin, että edelleenkin näyttää olevan teologeja, joiden ajatusmaailman tämä absoluuttinen oletus täyttää kokonaan. Ei ole elämää (pelastuksesta puhumattakaan) kirkon (joka siis on tuo em. evankelisluterilainen kirkko) ulkopuolella – tai no, kenties jotain pieniä lahkoja, joiden merkitys luterilaiseen valtakirkkoon nähden on lähinnä marginaalinen. Tämä asetelma sitten siirtyy teologiaan ja sen opiskeluun. On vain tämä yksi Kirkko ja kaikki käytännöllinen elämä ja siihen liittyvä teologinen pohdiskelu pyörii sen ympärillä. Kokonainen muu maailma elää sitten ihan omaa, käänteistä todellisuuttaan: siellä luterilaisuus on pienehkö, marginaalinen teologinen suuntaus, joka etenkin Euroopassa on pikku hiljaa menettämässä aiempaa vaikutusalaansa.


Niinpä päätinkin sitten hyvin varhaisessa vaiheessa alkaa puhua kirkoista niiden oikeilla nimillä. On siis olemassa tuo em. luterilainen kirkko, mutta on myös Vapaakirkko, Helluntaikirkko, Adventtikirkko, katolinen kirkko jne. Kuitenkin edelleen, kun puhutaan esimerkiksi "postsekulaarista uskonnosta", niin monet teologit (tai tulevat sellaiset) itsepintaisesti jankkaavat jostain "kirkosta" ja sen suhteista valtioon, yhteiskuntaan, sekulaariin kulttuuriin tai mihin muuhun hyvänsä. Itse maallistumisen jälkeisen uskonnollisuuden ymmärtäminen jää silloin perin ohueksi – tai ainakin yksipuoliseksi.


Kun sitten leimautuu tällaiseksi vastavirtaan uivaksi, ei valtavirran mukana surffailevaksi opiskelijaksi, jolla jo on ennestään teologian opintoja, harrastuneisuutta ja lukeneisuutta, niin huomaa joskus keskustelukumppanin debatoivan enemmänkin minun itseni (tai sen kanssa, mitä he olettavat minusta), kuin esittämieni argumenttien kanssa. Näin käy etenkin silloin, jos ja kun keskustelukumppanilla on jo valmiina olemassa joitain kokemuksia, tietoa tai ennakkoluuloja siitä, millainen tällainen mahdollisesti heireettinen troublemaker on. Seurauksena on helposti eräänlaista teologista varjonyrkkeilyä.


Joskus soveltavien opintojen aikoihin minua haastateltiin teologia.fi-sivustolle artikkelin "Vapaiden suuntien opiskelijana teologisessa tiedekunnassa" yhteydessä. Artikkelin nimi jo sinänsä kertoo paljon tästä asetelmasta, jossa minä siis kannan harteillani koko "vapaiksi suunniksi" kutsuttujen villien (mutta nyt jo kaikeksi onneksi kirkollistuvien) yhteisöjen anabaptistista todistustaakkaa suhteessa historiallisiin tunnustuskuntiin. Miksi? Enhän itse edes kuulu mihinkään tällaiseen. Koen edustavani perinteisten tunnustuskuntien ulkopuolelle sijoittuvaa kristillisyyttä, jonka näkökulmasta katsottuna myös monet vapaakirkot nykyään edustavat institutionalisoitumista ja uskontososiologista rutiininomaistumista. (Aivan oma, sinänsä mielenkiintoinen kysymyksensä on, onko tässä ilmiössä kyse kokonaan uudentyyppisestä kristinuskon kulttuurisesta ilmentymästä, jota kirkollisen nykytutkimuksen dinosaurusten on vaikeaa seurata?)


Mielenkiintoista, joskin turhauttavaa, on huomata, miten akateemisuuden ja suvaitsevaisuuden alta suhteellisen nopeasti kuoriutuu esille edellä mainitsemani metodologisuus ja siihen liittyvät kategorisoinnit ja yleistykset. Yliopiston virallinen kanta on, että opiskelu on tunnustusvapaata, mutta – kuten haastattelussa totesin – se ei ole sitä. Pidetään sitä sitten suotavana asiana tai ei, niin kaikesta paistaa läpi tuo em. metodologinen denominationalismi. (Yliopistomaailmassa sitä nähtävästi pidetään suotavana itsestäänselvyytenä.) Systemaattisen teologian pääpaino on lähinnä luterilaisessa puhdasoppisuudessa. Uskontososiologian vahva auktoriteetti taas on, suomalaista uskonnollisuutta tutkittaessa, Kirkon (niin minkä kirkon?) tutkimuskeskus ja sen edustama näkökulma.


Luterilaisuus näyttäytyy myös ekklesiologisena normina, jossa sunnuntaiaamun vähäväkinen messu on se, johon kaikkea muuta peilataan. Seurakunnan kokoontumisia ajatellen käytäntöjä määritellään "oudoiksi" tai peräti "normaaleiksi" sen mukaan, miten ne sopivat yhteen tämän normin kanssa. Kuitenkin se, mikä täällä edustaa arroganttia valtavirtaa, onkin globaalisti ajatellen marginaalia.


Eräs seikka, johon olen yllättäen törmännyt, on varoittelu. Eri yhteyksissä minulle saatetaan vaivihkaa todeta (puhuessani "ekklesiologisesta toiseudesta" edustamieni yhteisöjen kannalta katsottuna), että minun olisi "syytä olla varovainen tällaisten ilmaisujen käytössä". Mitään sen kummempia perusteluja tällaiselle ei anneta, mutta mieleen nousee väistämättä ajatus termin "toiseus" (eri yhteyksissä käytettynä) käytön varaamisesta johonkin tiettyyn tarkoitukseen tai yhteyteen tai sen sallimisesta koskemaan vain tietynlaista "toiseutta".


Nykypäivän polarisoituneessa maailmassa sanat ovat vallankäytön välineitä, jopa aseita. Tietty terminologia saatetaan olettaa varatun yksinoikeudella omaan verbaaliseen asevarastoon. Tällöin sen "luvaton" käyttö jossain muussa yhteydessä herättää hämmennystä, epäilyksiä ja edustaa lopulta jopa uhkaa: "nyt joku pelaa meidän peliämme, mutta eri säännöillä". Tällainen ennalta arvaamaton hyökkäys selustasta on ei-toivottu ilmiö teologisen keskustelun kentässä.


Eikö näin reformaation juhlavuonna voitaisi nostaa esille myös "kolmannen haaran" eli ns. anabaptistisen suunnan (mikä sekin on liikkeen ulkopuolisten historiankirjoittajien antama harhaanjohtava pilkkanimi) teologeja. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita teologian tohtori Balthasar Hubmaierin, joka poltettiin harhaoppisena roviolla reformaation pyörteissä v. 1528. Kolme päivää myöhemmin hänen vaimonsa upotettiin kivi kaulassa Tonavaan.