Sunday, December 25, 2016

Jumalan tuntemisesta

Johdanto 

Pohdiskelen seuraavassa Jumalan tuntemista Raamatun valossa. Pidän Raamattua sellaisena, kuin se on meille tallennettu, Jumalan ilmoituksena ja sellaisenaan riittävänä sekä hyvään maanpäälliseen elämään että pelastumiseen. Ymmärrän sen valossa ihmisen perimmäisen maalin olevan iankaikkinen elämä. Haluan pitää sen tähden Raamatun kaiken pohdiskeluni perustana. Mikäli siis haluat kommentoida näitä pohdiskelujani, toivon Sinun tekevän sen Raamatun pohjalta (eikä esimerlkiksi jonkun muun uskonnollisen tai filosofisen tradition pohjalta). En ole laittanut tekstiini ylös mitään raamatunpaikkoja, koska a) oletan lukijani tuntevan sen verran hyvin tuon kirjan, että hän itse löytää käyttämäni kohdat (on lisäksi olemassa monia hyviä apuneuvoja tähän niin kirjallisena kuin digitaalisinakin) ja b) haluan laittaa joitain mahdollisia ajatusprosesseja liikkeelle lukijoideni korvien välissä sen sijaan, että antaisin kaiken valmiina.


Elämämme kallein asia

Jumalan tunteminen on ihmiselämän tärkein projekti ja korkein saavutus. Kaikki muut saavutukset elämämme aikana, olivatpa ne millaisia hyvänsä kalpenevat tämän rinnalla. Jollei ihminen opi tuntemaan ja tunne Jumalaa henkilökohtaisesti, niin hänen elämänsä on turhaa ja niin ovat kaikki hänen saavutuksensa myös. Jos otamme vakavasti ajatuksen Jumalan olenmassaolosta sekä siitä, että Hän on tunnettavissa, mikään muu ei voi olla tätä arvokkaampaa. Edelleen, mikäli otamme todesta Raamatun ilmoituksen iankaikkisuudesta ja ihmisestä tavalla tai toisella osallisena siitä, kysymys Jumalan tuntemisesta on, jos mahdollista, vieläkin tärkeämpi.


Kolme suljettua tietä

Miten voimme sitten oppia tuntemaan Jumalan? Tämä on aina askarruttanut ihmistä ja johtanut monenlaisiin ratkaisuihin maailmanhistoriassa. On kuitenkin olemassa kolme suljettua tietä, joiden kautta et voi oppia tuntemaan Jumalaa. Ensimmäinen niistä on inhimillinen viisaus ja oppineisuus, josta voidaan sanoa, että et voi oppia tuntemaan Jumalaa tätä kautta. Voit oppia tietämään jotain Jumalasta, mutta henkilökohtaisella tasolla et koskaan yllä oikeanlaiseen suhteeseen Hänen kanssaan. Jeesus sanoo - tai itse asiassa Hän kiittää Isäänsä siitä - että Tämä on salannut tämän tuntemisen viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut sen vain lapsenmielisille. Jokainen voi itse päätellä, mitä tämä merkitsee käytännössä.

Toinen yhtä suljettu tie on ihmisen omien hyvien tekojen tie. Ihminen ei siis voi oppia tuntemaan Jumalaa oman luonteensa hyvyyden, käytöksensä esimerkillisyyden tai muun sellaisen luontaisen ominaisuutensa kautta, joka inhimillisessä elämässä saattaa nostaa hänet valioyksilöiden joukkoon. Puhtaasti maallista elämäämme ajatellen tällä kaikella saattaa olla jotain merkitystä, mutta itse aihettamme ajatellen - Jumalan tuntemista henkilökohtaisesti - sillä ei välttämättä ole mitään merkitystä.

Kolmas suljettu tie Jumalan yhteyteen on inhimillisen uskonnollisuuden tie. Me emme voi paikallistaa Jumalaa mihinkään tiettyyn paikkaan (tai aikaan), jossa Jumala olisi erityisellä tavalla kohdattavissa. Tämä (niinkuin nuo kaksi muutakin edellä mainittua suljettua tietä) on eräs inhimillistä uskonnollisuutta pahimmin loukkaava ajatus. Inhimillinen uskonnollisuus sen eri muodoissaan lähtee aina siitä, että voimme ikäänkuin vangita Jumalan johonkin tiettyyn kohtaan palveltavaksemme, jolloin Hän, tästä johtuen, olisi jotenkin erityisen suosiollinen meille. Tämän pohjalta saatetaan ajatella, että on olemassa jokin erityinen tietty pyhä aika päivässä (tai viikossa jne.), jolloin pyhässä paikassa pyhä henkilö pyhässä puvussaan toimittaa pyhiä toimituksia, joiden avulla ajatellaan päästävän kosketuksiin pyhän kanssa. Tämä on yksinkertaisesti torjuttavissa sillä perusteella, että Jumala ei asu missään käsin tehdyssä rakennuksessa. Hänet täytyy kohdata muuta kautta ja muilla perusteilla.


Ihmisen suurin ongelma

Tässä kohtaa tulemme kysymykseen siitä, mikä on ihmisen perimmäinen ongelma? Mikäli viisaus, älykkyys ja oppineisuus, tai hyvät teot ja mallikelpoinen elämä, tai hurskas uskonnollisuus sen ulkonaisine tunnusmerkkeineen eivät voi johtaa ketään todelliseen suhteeseen Jumalan kanssa, meidän täytyy kysyä, missä on silloin vika? Jumalan ilmoituksen mukaan syy ei ole ihmisen älykkyyden puutteessa (vaikka tosin tällä ongelmallisella tilalla voi ollakin vaikutuksia siihen) tai muussa sellaisessa. Ihmisen perusongelma on hänen täydellinen eronsa Jumalasta, joka johtuu synnistä. Tämä problematiikka on saanut alkunsa ajassa ja paikassa tapahtuneesta lankeemuksesta, jonka seurauksia voidaan kutsua termillä perisynti (vaikka en augustinolaiseen oppiin kadottavasta perisynnistä uskokaan).

Jos ihmisen perusongelma on synti, se johtaa hänet väistämättä, ei ainoastaan eroon Jumalasta, vaan myös törmäyskurssille Hänen tahtonsa eli lakinsa kanssa. Tällöin ihmisen suurin ongelma ei ole köyhyys, aliravitsemus, hyväksikäyttö, väkivalta tai ihmisoikeudet, vaan hänen kadotettu tilansa. En mitenkään väheksy ihmiselämän kärsimyksiä (ja olen itse asiassa työskennellyt suurimman osan työhistoriastani tavalla tai toisella hädänalaisten auttamiseksi), mutta on vakavasti ymmärrettävä niiden luonne seurauksina, ei varsinaisena ongelmien syynä. Tämän tosiasian tulisi edes jollain tavalla näkyä tekemässämme hengellisessä työssä.


Uusi tie

Tämä johtaa meidät uuteen kristosentriseen näkökulmaan: tärkeintä on henkilökohtainen suhde Jumalaan Jeesuksen Hänen Poikansa kautta. Taivaaseen päästään vain suhteen kautta. Se ei tarkoita mitään muuta suhdetta, kuin Jeesuksen tuntemista. Hyvät suhteet kirkkoherraan, saarnaajaan, pastoriin tai vanhimpaan, niin hyviä kuin ne muuten ovatkin, eivät kelpoista ketään oikeaan iankaikkiseen elämään.

Mutta miten se on mahdollista? Jumala on suhteessa langenneeseen ihmiseen kahtalaisessa suhteessa: Hän toisaalta rakastaa ihmistä, niin syntinen kuin Hän onkin, mutta toisaalta Hänen pyhä lakinsa tuomitsee tämän saman ihmisen juuri tämän syntisyyden takia. Raamatun mukaan tuomio on iankaikkinen kadotus erossa Jumalasta, joka on kaiken elämän, valon ja rauhan lähde ja alkuperä. Ihminen itsensä varassa on toivottomassa tilanteessa.

Jumala lähetti Poikansa maailmaan sovittaakseen Hänen kuolemansa kautta ihmiskunnan synnin ja tämän Jeesus teki. Merkkinä siitä Jeesus nousi kuolleista kuolleista ja nousi kaikkia muita korkeammalle istumaan Jumalan oikealle puolelle. Jeesus on ainoa tie Isän Jumalan luokse ja ainoa oikea tapa hankkiutua oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa. Tämän tähden emme koskaan voi puhua mistään Isän rakkaudesta, opetuslapseuttamisesta, karismaattisuudesta tai seurakunnasta ohi Jeesuksen. Tämän Jumalan ja ihmisen välisen perusasetelman korjaannuttua kaikki muukin asettuu oikealle kohdalleen ihmisen ja hänen yhteisönsä elämässä; viisaus ja oppineisuus, hyvät teot ja kelvollinen elämä sekä suhde materiaan jne. Vain Jumalan tuntemisen kautta on mahdollista ratkaista myös muut ihmiselämän ongelmat, kuten köyhyys ja alikehittyneisyys, ihmisoikeusrikkomukset tai ympäristön turmeleminen. Jumalan tunteminen muuttaa ihmisen - tai oikeammin saattaa hänet takaisin alkuperäiseen tilaansa ja suhteeseen Luojaansa.


Tuntemisesta tuntemiseen

Kuinka paljon Jumalan tuntemista sitten vaaditaan pelastumiseen? Ajattelen vastauksen tähän olevan yksinkertaisesti sen suhteen Jumalan kanssa, joka on todellisuutta nyt, oli se sitten kestänyt päivän tai kymmeniä vuosia. Vaikka olisin tuntenut Jumalan vain päivän se riittää iankaikkiseen hyvään osaan. Ja vaikka olisin elänyt tässä suhteessa jo vuosia ja kymmeniä, niin sen suhteen tulee olla tuore ja elävä juuri nyt, onhan kyse kahden elävän persoonan välisestä suhteesta. Mutta mitä pitempään elät tässä suhteessa, sitä enemmän se muuttaa Sinua. Tuntemisessa on eroja, ja ajan myötä, suhteen syvetessä, myös tunteminen muuttuu. On eri asia tietää joku esimerkiksi ulkonäöltä ja tuntea tämä henkilökohtaisesti.

Entä tunnenko minä Jumalan? Voin vastata tähän lyhyesti tai pitkän kaavan mukaan, joten valitsen jonkinlaisen välimuodon. Kyllä, minä tunnen Hänet, johon minä uskon. Olen tuntenut Hänet siitä alkaen, kun Hän pelasti minut. Vielä tärkeämpää kuitenkin on se, että Hän tuntee minut. Kyllä, minä edelleenkin tunnen Hänet, mutta eri tavalla kuin aiemmin. Nyt nimittäin alan myös tuntea itseäni paremmin ja eri tavalla kuin ennen. Tämä saa minut hakeutumaan entistä tiiviimpään suhteeseen - etten sanoisi, jopa riippuvaisuussuhteeseen - Hänen kanssaan. Jumalan tunteminen on elämä.



Saturday, December 24, 2016

Yhteisöllisyydestä vielä...

Jouluaattona olimme vaimoni kanssa iltakävelyllä ja totesimme monen asian muuttuneen joulunvietossa. Ihmisiä oli enemmän liikkeellä ja kauppoja auki enemmän kuin meidän lapsuutemme ja nuoruutemme jouluina, jolloin joulunpyhät olivat pääasiassa eristäytynyttä hiljaiseloa. Nyt nuorin poikamme kertoi joulunaterian jälkeen menevänsä kavereittensa kanssa sählyvuorolle "höntsäämään". Lahen torilla paloi nuotio, jonka ääressä lämmitteli ihmisiä, makkaraa oli paistumassa ja lapset kiiperilivät torille kärrätynlumikasan päällä.

Totesin vaimolleni, että mikäli olisin kirkonmies (millä viittasin epämääräisesti johonkin johtavaan asemaan evl. kirkon tai sen seurakunnan palveluksessa), niin miettisin tarkkaan, kumpi olisi tärkeämpää joulunvietossa nykyään: pitäminen kynsin hampain kiinni perinteisestä joulunvietosta ankeuden maksimointeineen ja pakollisine hiljaiseloineen (jotka ilmeisesti edustavat joillekin kristillisyyttä) vai uudenlaisen yhteisöllisyyden kehittäminen palvelemaan esimerkiksi keskustan ja taajamien asukkaita? Yksinäisyydestä ja pakollisesta hiljaiselosta kun kärsivät kaikkein eniten juuri yksin asuvat ihmiset urbaanissa ympäristössä.

-------

Yhteisöllisyys ei ole mikään uusi asia. Ajassamme on kuitenkin piirteitä, jotka selvästi ovat nostaneet sen arvoa. Saksalainen Georg Simmel piti ihmisen uskonnollisuutta kaiken järjestäytyneen uskonnon perustana. Uskonnollisuus luo uskonnon, jotka Simmel erottaa toisistaan. Hän toteaa uskonnon olevan aina jonkin kulttuurin tuotetta. Uskonto tulee todeksi ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta, joka puolestaan ilmenee uskonnollisissa instituutioissa, kuten kirkoissa. Uskonnollinen yhteisöllisyys syntyy tätä kautta.  Mielenkiintoista on se, että muuten uskonnollisuus on Simmelille individualistista. Se on ihmisen kokemuksellisuuden sisin muoto ja ydin. Tämä piirre ihmisessä yksilötasolla synnyttää uskonnon, joka kulttuurisena tuotteena syntyy ihmisten välisen vuorovaikutuksen seurauksena. Simmel kuvaa myös uskonnollisen yhteisön elinkaarta osuvasti; uskonnon kehittyminen luonnonuskonnosta hengellisyydeksi, josta kehittyy sitten tietty kulttuurinen todellisuus itsessään. Mielenkiintoinen kysymys tältä pohjalta on, mitä tapahtuu yhteisöllisyydelle tämän elinkaaren kehityskulun kuluessa? Väheneekö tai rapistuuko se institutionalisoitumisen myötä? Luulen, että ajatellen nykypäivän relevanttia Jeesus-uskoa myöhäismodernissa maailmassa juuri tämä on yksi oleellisimpia kysymyksiä.

Max Weber puolestaan oli enemmän yhteiskunta- kuin uskontotieteilijä. Hän oli kiinnostunut erityisesti protestanttisen työn etiikasta. Uskonnollisilla ideoilla oli hänen mukaansa vaikutusta ”kapitalismin hengen” kehittymiseen länsimaisessa yhteiskunnassa. Tämän kaiken edellytyksen, askeettisuudelle ominaisen tiukan itsensä kieltämisen taustalla hän näki uskonnollisen pietismin. Hän vertaili tätä etiikkaa erottelemiensa uskonnollisten yhteisöjen, kuten kirkkojen ja lahkojen, kuten hän niitä kutsui, välillä. Hänen mielestään vapaaehtoinen jäsenyys tiukkaan ja kontrolloivaan lahkoon todistaa jäsenellä olevan enemmän moraalista pätevyyttä yhteiskunnallisessa vastuunkantamisessa, kuin institutionalisoituneen kirkon jäsenellä, joka on tähän jäsenyyteen liitetty biologisten siteiden kautta. 

Weberin ajatusten pohjalta uskonnolliset ilmiöt voitaisiin siis jakaa virallisiksi ja epävirallisiksi uskonnoiksi, joihin kuuluminen on joko vapaaehtoista tai pakollista. Tämä näkökulma taas tulee lähelle Simmelin näkemystä, jonka mukaan uskonto edustaa byrokratisoitunutta systeemiä, kun taas uskonnollisuus on ”sielun asenne” tai perspektiivinen tapa katsoa maailmaa. Kummassa näissä uskonnollinen yhteisöllisyys Weberin mielestä sitten paremmin toteutuu, kirkossa vai lahkossa? Jos mietitään nykypäivän tilannetta, voidaan todeta monien suurten kirkkojen niiden omankin kokemuksen mukaan kärsivän juuri tästä yhteisöllisyyden puutteesta. Ehkä ns. uusien seurakuntien vetovoima perustuukin juuri tähän tavallaan ”uudelleen löydettyyn” yhteisöllisyyteen? 

Durkheim taas määritteli uskonnon siten, että alussa kaikki on uskonnollista ja lopulta uskonnollinen ja sosiaalinen sulautuvat yhteen. Hänelle kaikki sosiaalinen on perimmältä olemukseltaan uskonnollista. Hän jopa myönsi, että nämä kaksi sanaa ovat synonyymejä. Hänelle olennaista uskonnossa olivat rituaalit ja toiminta: se, miten uskonto yhdisti ihmisiä, muodosti ja ylläpiti yhteisöjä. Puhuessaan uskonnosta, hän oikeastaan puhui kirkosta tai seurakunnasta, missä näkyy hänen (ja ehkä myös muiden em. herrojen) ajattelun rajoittuminen lähinnä perinteiseen länsimaiseen tunnustuskunta-ajatteluun. Uskontokunnissa häntä eivät kiinnostaneet uskomusten sisällöt, vaan niiden koheesion vaihtelu. Tässä suhteessa hän erosi Weberistä, jolle dogmit ja niiden tulkinta olivat keskeisiä. Weberin tutkiessa pitkälle kehittyneitä maailmanuskontoja, Durkheim uskoi löytäneensä uskonnon syvimmän olemuksen yksinkertaisesta uskonnosta, totemismista, jossa uskonnon sosiaalisuus, sen sosiaalinen alkuperä ja sosiaalinen funktio olivat kaikkein selkeimmin havaittavissa. 

Durkheimille perhe oli uskonnollinen yhteisö mikrotasolla. Uskonto on hänenkin mielestään ympäröivän yhteisön synnyttämää. Kuten edellä todettiin, hänen näkemyksensä mukaan uskonnollisuus ilmenee aidoimmillaan primitiivisen luonnonkansan elämässä, uskomuksissa ja rituaaleissa. Tästä taas herää kysymys, eikö yhteisöllisyyskin ilmene samoin periaattein? Durkheimin mukaan ihmisen ensimmäiset yritykset kuvata omaa suhdettaan ympäröivään maailmaan ja todellisuuteen ovat aina uskonnollisia. Olisiko siis yhteisöllisyyskin luonteeltaan uskonnollista? Entä miten tämä sopii kuvastamaan oman aikamme yhteisöllisyyttä? Muistuttaako se jossain suhteessa Durkheimin tutkiman alkuperäiskansan ”heimomaista” yhteisöllisyyttä? 

Roberto Cipriani on vertaillut teoksessaan Sociology of Religion: An Historical Introduction Durkheimin ja Simmelin näkemyksiä uskonnollisesta yhteisöllisyydestä. Simmel kuvailee uskonnon kehittymistä kulttuuriksi siten, että aluksi uskonto on ollut vain luontoa, jonka jälkeen siitä tuli spirituaalisempaa ja lopulta se kehittyi kulttuuriksi. Simmelin mukaan uskonnollisuus muuttuu uskonnoksi. Simmelin painottaessa yksilön uskonnollisuutta, Durkheim pitää uskonnollisuutta jaettuna ja yhteisöllisenä. Hänen mukaansa uskonnollinen usko johtaa rituaalien harjoittamiseen, kun taas rituaalinen harjoittaminen johtaa uskonnollisen yhteisön tai kirkon syntymiseen. Kuten edellä olemme nähneet, myös Simmel ajattelee uskonnon olevan yhteisöllistä. Simmelin mukaan uskonnollisuus on ihmisten sisäistä kokemusta erilaisissa uskonnollisissa instituutioissa. Sisäinen kokemus muuntuu esimerkiksi kirkon ja seurakuntien avulla ilmenemismuodoksi. Max Weber puolestaan tarkastelee uskontoa puhtaasti institutionaalisesta näkökulmasta. Weberin mukaan vapaaehtoinen jäsenyys lahkoon osoittaa jäsennellä olevan tiukempi moraalinen pätevyys kuin kirkon jäsenellä. Weberin ajattelussa uskonnolliseen elämään kytkeytyy vahvasti taloudellinen todellisuus, erityisesti em. käsite ”kapitalismin henki”. Sen kautta uskonnollinen etiikka tulee näkyväksi käytännön uskonnollisen elämän tasolla. 

Weberin mukaan pietistinen uskonnollinen kasvatus, jolla oli juurensa luterilaisen reformaation teologiassa, oli luonteeltaan individualistista. Kun lisäksi ammatti nähdään Weberin mukaan henkilökohtaisena Jumalalta saatuna kutsumuksena, on siinäkin nähdäkseni kysymys individualismista; yksilön suhteesta saamaansa kutsuun ja sen toteuttamiseen omassa elämässään työnä. Kyse on tällöin nähdäkseni individualistisesta soteriologiasta. Millainen vaikutus tällaisella individualismilla sitten on ollut uskonnolliselle yhteisöllisyydelle? Johtuuko myöhäismodernina aikana esiin noussut yhteisöllisyyden tarve juuri tämän ”kapitalismin hengen” syrjäytymisestä jälkimaterialistisilla arvoilla?

Summa summarum. Ajattelen em. sosiologian klassikoiden lähestyneen kysymystä uskonnollisesta yhteisöllisyydestä oman aikansa näkökulmasta, jossa perinteinen länsimainen kristinuskon malli on määritellyt käsitystä uskonnollisesta yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä. Heidän näkemyksiään on siis hyvä tarkastella tätä taustaa vasten. Joulunvieton tapojen ja tottumusten ohella kun moni muukin asia ajassamme on muuttunut. Simmel edusti individualistista näkemystä uskonnonharjoittamisessa ja hänen ajattelunsa heijasteli tiettyä epäluuloa vakiintuneita dogmeja kohtaan. Weber ei ollut niin kiinnostunut uskonnollisesta yhteisöllisyydestä yleensä, mutta hänenkin näkemyksistään voidaan nähdä individualistinen eetos, millä viittaan em. individualistiseen soteriologiaan. Hän lähestyi koko teemaa perinteisen kirkko – lahko-dikotomian kautta, eikä kyennyt irrottautumaan perinteisestä konstantinolaisesta paradigmasta. Durkheimille taas aboriginaalien uskonnollisuus edusti yhteisöllisyyttä puhtaimmillaan. Hän on klassikoista selvästi eniten kiinnostunut uskonnollisesta yhteisöllisyydestä. Hänen voidaan ajatella edustavan jonkinlaista pyrkimystä irtiottoon länsimaisesta kontekstista ja traditiosta. 

Yhteisöllisyys näyttää nykyisin muodostuvan eri periaatteilla kuin aiemmin, jolloin ihmisen identiteetti rakentui biologisin perustein ja sukusitein. Kansainvälisestä kotiseurakuntaliikkeestä löytyy toimivia esimerkkejä myöhäismodernina aikana ilmenevästä kristillisyydestä. Kuvattaessa ihmisen luonnollista suhdeyhteisöä sen piirissä käytetään usein esimerkkinä koineekreikan sanaa oikos, joka viittaa kodin tai perhekunnan merkitykseen. Antiikin aikana tämän sanan käyttö ulottui kuitenkin laajemmalle kuin vain omaan taloon tai ydinperheeseen. Henkilön oikos saattoi käsittää perheen ohella myös ystävät, naapurit ja työtoverit. Nykyisessä tilanteessamme oikoksen voidaan nähdä olevan ihmisten sosiaalisten suhteiden verkosto. Urbaanissa ympäristössä ihmiset eivät enää rakenna sosiaalista elämäänsä perheen, vaan samanlaisten mielenkiinnon kohteiden ympärille. Henkilön oikos ei enää koostukaan vain sukulaisista, vaan ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista tai harrastuksista tai ovat samassa työssä. Tästä ajattelusta voi löytää yhtymäkohtia myös Maffesolin heimo-käsitteeseen. 

Tämä on mielestäni eräs merkittävä ero vertailtaessa uskontososiologien klassikoiden ajatuksia oman aikamme ajatteluun. Heille oli tyypillistä lähestyä kysymystä uskonnosta ja yhteisöllisyydestä oman historiansa ja kulttuurinsa antamasta mallista käsin. Tilanne on monessa suhteessa muuttunut tästä, eikä uskonnollista yhteisöllisyyttä nykyään enää hahmoteta perinteisen kirkko – lahko-vastakkainasettelun kautta. Sellainen uskonnollinen yhteisöllisyys, jonka aiemmin nähtiin ilmenevän vain lahkojen tai heimoyhteisön piirissä, saattaakin nykyään elää ja voida yhtä hyvin perinteisen kirkon siipien suojissakin. Joku voi sanoa kyseessä olevan eräänlainen kristillinen sovellus postmodernista "tilkkutäkki"-mallista, jossa todellisuuden pirstouduttua toisistaan erillään oleviin elämänalueisiin, kuten työhön, yritystoimintaan, harrastuksiin ja vapaa-aikaan, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, uskontoon ja perhe-elämään, sallitaan kaikkien kukkien kukkia. Omasta mielestäni kyse näyttää olevan eräänlaisesta hybridi-mallista, jossa "valtakunnan uskontoon" liitetään omien arvojen ja tarpeiden mukaan jotain muuta. Erityisesti tämä näyttää olevan totta meillä täällä Suomessa. On se sitten hyvä asia vai eio, niin se onkin jo toinen kysymys.

-------

Niinpä jätänkin oman kaupunkimme keskustaeheytyksen kahden regimentin, seurakunnan ja kunnan edustajien pähkäiltäväksi. Siinä onkin hommaa, miten saada synnytettyä aitoa, ihmistä kokonaisuutena palvelevaa yhteisöllisyyttä tilanteessa, jossa oma joulukylä on hyvin "kunnallinen" ja seurakunnan edustajan tärkeä intressi on ollut glühveinin saaminen anniskeluun joulukylään. Itse ajattelin keskittyä oman lähiyhteisöni rakentamiseen, jotta sekin voisi jonain kauniina päivänä palvella evankeliumilla laajempaa yhteisöä.

Alkoi sataa vettä, olihan sentään jouluaatto. Lähdimme vaimoni kanssa kävelemään kotia kohti. Saunavuoro odottaa. Siinä sitä on yhteisöllisyyttä alkajaisiksi.




Friday, December 23, 2016

Mietteitä myöhäismodernista

Johdanto

Mielenkiintoni kohteena on jo pitempään ollut modernin jälkeinen tilanne länsimaissa ja erityisesti kristillisten yhteisöjen piirissä. Lesslie Newbigin käyttää modernin jälkeisestä vaiheesta länsimaisessa kulttuurissa eri nimityksiä, kuten postmoderni kulttuuri, modernismin postmoderni kehitysvaihe tai postmodernit reaktiot moderneihin ideoihin. Postmoderni kulttuuri on hänen mukaansa modernin kulttuurin nykyinen ja toistaiseksi viimeinen vaihe. Tästä syystä termi myöhäismoderni (late modern) kuvaa parhaiten niitä merkityksiä, joita liitetään modernin kulttuurin nykyvaiheeseen. Mistään automaattisesta jonkin aikakauden päättymisestä ja toisen jatkumisesta ei kuitenkaan ole kysymys. Postmoderni voidaan Baumannin mukaan tulkita täysin kehittyneeksi moderniksi. Postmoderni aika voidaankin nähdä modernin jatkeena, koska siinä moderni on jo ikään kuin tullut tietoiseksi itsestään. Postmoderni aika on ikään kuin viisaampi ja vaatimattomampi modernin muoto, johon ovat vaikuttaneet kokemukset sodasta, nationalismista ja totalitarismista. Se on yhtä lailla valistuksen ajan perillinen, mutta ei niin utopistinen ja tiedeuskovainen.


Modernus

Postmoderni ajattelu haastaa perinteisen länsimaista kulttuurista tilannetta ja maailmankuvaa jo pitkään hallinneen modernin paradigman. Tähän on kuulunut usko kehitykseen, valinnanvapauteen ja tieteellisiin metodeihin, joilla totuus voidaan saavuttaa. Tämän ajattelun juuret ulottuvat kuitenkin kauemmas länsimaisen teologian ja filosofian historiaan. Latinan kielen sanaa modernus käytettiin jo 5. vuosisadalla jKr. erottamaan vanha pakanallinen ja uudempi kristillinen aikakausi toisistaan. Eri teorioiden mukaan tämä aika alkoi Augustinuksesta, jonka individualismi ja kehityksen filosofia edustavat tätä ajattelua. Moderni nähdään ennen kaikkea länsimaiden ilmiönä, jonka merkittäviä rajapyykkejä ovat olleet 15. vuosisata sekä valistuksen aika 1800-luvulla. Modernin yhteiskunnan merkittäviä piirteitä ovat yhteiskunnan sekularisaatio, eri elämänalueiden irtaantuminen toisistaan sekä lisääntyvä moniarvoisuus.


Modernin projektin loppu?

Postmodernismi on ollut alun perin taiteen ja arkkitehtuurin piirissä käytetty termi, mikä merkitsee modernin jälkeen tulevaa. Se on sittemmin levinnyt myös humanististen ja sosiaalitieteiden piiriin. Postmodernismi edustaa sekä epäluuloa että epäilyä em. modernia ajattelua ja sen edustamaa maailmankuvaa kohtaan. Modernin jälkeen usko tieteen kykyyn ratkaista kaikki ihmiskunnan ongelmat on horjunut. Median, kielen ja vallankäytön sekä historian kontekstissa nähdään yhä herkemmin erilaisia väärinkäytöksiä. Postmodernissa kontekstissa on puhuttu myös arvojen muutoksista, joiden taustalla on ollut vaikuttamassa länsimaiden elintason nousu toisen maailmansodan jälkeen. Materiaalisiin perustarpeisiin ei enää mene niin paljon rahaa, eikä niitä ole niin vaikeaa hankkia, kuin ennen. Tällöin uusia tarpeita nousee esimerkiksi koulutuksenm ja tutkimuksen piiristä.Taloudellinen turva saa ihmiset kääntymään uusien arvojen puoleen. Postmodernille ajalle länsimaissa ovatkin ominaisia ns. postmaterialistiset arvot, joita ovat esteettiset, itsetuntemukseen liittyvät sekä ympäristöarvot.


Uskonto

Uskonnon alueella tämä kehitys merkitsee kiinnostuksen vähenemistä järjestäytynyttä, konventionaalista uskonnollista traditiota kohtaan. Samaan aikaan kuitenkin kiinnostus spiritualiteettia ja ”Pyhää” kohtaan kasvaa. Näiden määrittelyjen kautta on selvästi nähtävissä, että uskonnollinen tilanne perinteisesti ”kristillisessä” Euroopassa on muuttunut, mikä puolestaan on synnyttänyt lukuisia erilaisia uusia uskonnollisuuden ilmenemismuotoja perinteisten, historiallisten tunnustuskuntien ulkopuolelle, mutta myös niiden sisäpuolelle. Uskonnon asema modernissa läntisessä maailmassa on siis muuttunut. Uskontososiologiassa yleisen ns. sekularisaatioteorian mukaan uskonnon aiempi virallinen asema keskiössä on muuttunut ratkaisevasti.

Rajoittaako modernisaatio sitten uskonnon asemaa ja vaikutusta yhteiskunnassa? Nykyisin tämän sosiologisen klassikkoteorian merkityksen on kuitenkin nähty olevan hiipumassa, koska koko ilmiö on huomattavasti laajempi ja kompleksisempi. Uskonnon merkityksen onkin nähty modernissa yhteiskunnassa olevan yhä useammin rajoitettu yksityiselle elämänalueelle. Tämä monille yhteinen kokemus yhteiskunnallisen ilmapiirin kehityksestä voi selittyä länsimaille tyypillisellä pluralisaatiolla, kun millään maailmankatsomuksella sinänsä ei ole enää monopoliasemaa yhteiskunnassa. Länsimaissa 1960-luvulla iskulauseenomaisesti omaksuttu sekulaarin yhteiskunnan ihanne ei ole sellaisenaan toteutunut, vaan tuloksena on Newbiginin mukaan ollut uuspakanallinen yhteiskunta (pagan society, neopaganism). Hänen mukaansa moderni kulttuuri on siirtynyt ”post-aikaan”, mikä merkitsee elämää post-ideologisessa maailmassa, jossa uskonnon merkitys toisaalta jopa kasvaa, mutta jossa toisaalta organisoidun uskonnonharjoituksen ja uskonnollisten instituutioiden vaikutus sinänsä vähenee. Myöhäismoderni ja sekularisoitunut ihminen onkin hyvin altis omaksumaan erilaisia uskonnollisia käsityksiä ja maailmanselityksiä, joita kyetään liittämään yhteen varsin joustavasti. Eräänä postmodernin kulttuurin piirteenä onkin pidetty kykyä yhdistää eri taustoista nousevia symboleja ja tarkoituksia keskenään.

Muuttuneessa uskonnollisessa tilanteessa länsimaissa myös perinteinen tunnustuskuntauskollisuus on vähentynyt. Uskonnolliseen yhteisöön integroituminen näyttääkin täyttävän tietyt Meredith McGuiren esittämän ”epävirallisen” (nonofficial) uskonnollisuuden kriteerit. Hänen mukaansa uskonnonharjoitus on epävirallista, kun se ei ole enää minkään virallisen tahon kontrolloimaa. Hän toteaakin, että uskonnon virallisen muodon tutkiminen ei enää autakaan itse uskon ymmärtämistä niin kuin aiemmin on kuviteltu. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa sitä, että esim. ulkonainen kuuluminen tai kuulumattomuus uskonnolliseen yhdyskuntaan ei enää kerrokaan välttämättä mitään oleellista yksilön uskonnollisuudesta.

Suomalaistutkimusten mukaan tällainen jäsenrekisteri onkin varsin epätarkka menetelmä uskonnollisen kentän jäsentämiseen. Erityisesti uudempien liikkeiden piirissä halutaankin tehdä ero joko uskonnon käsitteeseen tai virallisiin organisaatioihin. Uskonnollisuus olisikin hyvä nähdä prosessina, eikä niinkään institutionalisoitumisen tuloksena. Myös ihmisen uskonnollinen identiteetti näyttää olevan jatkuvassa muutoksen tilassa ihmisen elämän aikana. Käytännössä tämä on johtanut tilanteeseen, jossa myöhäismodernin ajan ihminen kykenee sanomaan, ”uskon, vaikka en niin kuin kirkko opettaa”.


Desakralisaatio

Modernisaatio saatettiin aiemmin nähdä väistämättömänä sekularisaationa länsimaisessa yhteiskunnassa. Modernismin on nähty vaikuttavan neljällä tavalla uskontoon: sen vähentymisenä, sen mukautumisena ja uudenlaisena selittämisenä, konservatiivisena reaktiona ja innovaationa. Vain ensin mainitun voidaan suoraan sanoa sisältävän sekularisaation käsitteen. Monet eri uskontojen edustajat voivatkin (edellä kuvatun tavoin) nähdä uskonnon aseman huonona, mutta toisaalta muuttunut tilanne voidaan myös nähdä uskonnon vapautumisena. Tällaista ajattelua voidaan myös havaita kotiseurakuntien piirissä. Monet sen käytännöistä edustavat myöhäismodernille ajalle ominaista ajattelua. Tämä näkyy kysymyksessä ”pyhän” ja ”profaanin” välisen rajan häviämisestä seurakunnan voidessa käytännössä kokoontua melkein missä hyvänsä. Kotiseurakuntaliikkeen ajattelun mukaan ei ole olemassa mitään erityistä ”pyhää” paikkaa, jossa seurakunnan tulisi kokoontua ollakseen seurakunta sanan täydessä merkityksessä, vaan seurakunnan muodostavat koolla olevat kristityt, eivät rakennukset tai muut ulkonaiset puitteet.

Tällaisessa tilanteessa todellisuuden voidaan nähdä ”desakralisoituneen”, mutta samaan aikaan sen voidaan nähdä myös antavan tilaa ”puhtaammalle” hengellisyydelle. Kotiseurakuntaliikkeessä tällaista ajattelua ei nähdä merkkinä sekularisaatiosta, vaan kyse on spiritualiteetin kokemisesta käytännössä arkipäivän tilanteissa. McGuire kutsuu tätä ilmiötä ”eletyksi uskonnollisuudeksi” (”lived religion”) ja hän väittää tämän ilmiön haastavan perinteisen länsimaisen kuvan uskonnosta yhtenäisenä, organisatorisesti tarkasti määriteltynä ja suhteellisen stabiilina kokoelmana kollektiivisia uskomuksia ja käytäntöjä. Hän näkee tällaisen ”arkipäivän uskonnollisuuden” (”everyday religion”) hyvin kompleksisena ja moninaisena asiana, jolle on ominaista se, että ”kirkon” ja ”uskonnon” välillä ymmärretään olevan selkeä ero. Näistä viime mainittu on se, jolla nähdään olevan todellista merkitystä ihmisten elämässä. Vaikka painotus onkin vahvasti individualistinen, niin kyse ei kuitenkaan ole pelkästään yksilön subjektiivisista kokemuksista, vaan ennen kaikkea yhteisesti rakennetuista ja jaetuista kokemuksista.

McGuiren mainitsema arkipäivän elämässä eletty uskonnollisuus näkyy selvästi kotiseurakuntien elämässä. Tähän ilmiöön kuuluu se, että nimenomaan ihmisen henkilökohtaisella kokemuksella nähdään olevan todellista merkitystä ihmisten elämässä. Vaikka painotus onkin vahvasti individualistinen, niin kyseessä ei kuitenkaan ole pelkästään yksilön subjektiivisista kokemuksista, vaan ennen kaikkea yhteisesti rakennetuista ja jaetuista kokemuksista. Neil Colen mukaan tällainen ilmenee kotiseurakuntaliikkeen piirissä puheena siitä, miten ”meidän liikkeessämme on sanonta, että…” tai että ”orgaanisten seurakuntien liikkeessämme olemme oppineet ymmärtämään…”. Yhteisesti rakennettu ja jaettu kokemuksellisuus synnyttää yhteisiä sanontoja yhteisten kokemusten pohjalta. 


Hereettinen imperatiivi

Eräs sekularisoituneelle yhteiskunnalle ominainen piirre on relativismi, jossa ei enää nähdä olevan tilaa vain yhdelle, kaiken kattavalle maailmankatsomukselle. Moniarvoisuus onkin eräs sekularisaation seuraus, jolloin useita vaihtoehtoisia maailmankatsomuksia voi olla tarjolla. Eräänä myöhäismodernin ajan ominaispiirteenä on myös pidetty ns. ”hereettistä imperatiivia”, kun enää ei ole olemassa mitään sellaista, jota sanan perinteisessä mielessä voitaisiin kutsua harhaoppiseksi. Jokaisen yksilön oletetaan olevan sanan siinä merkityksessä ”hereettinen”, että hänen oletetaan valitsevan tai rakentavan itse oman totuuskäsityksensä. Ihmiset elävät tällöin ”hereettisen imperatiivin” alaisina. Kulttuurille myöhäismodernissa kontekstissa on ominaista se, että alue, jolla yksilö on vapaa tekemään omia valintoja, on valtavasti laajentunut. Yksilö päättää, mihin hän uskoo ja miten hän käyttäytyy. Siksi on luonnollista, että uskonnollisten kysymysten alueella vallitsee em. ”hereettinen imperatiivi”. Ihmisten liikkuma-alue on yhtenäiskulttuurin murentuessa laajentunut merkittävästi myös ekklesiologisesti. Tämä luo käytännössä puitteet seurakunnallisen toiseuden ilmenemiselle, mikä käytännössä ilmenee kotiseurakuntien kaltaisten uusien uskonnollisten yhteisöjen yleistymisenä. Tutkimuksessa tällaisista yhteisöistä käytetään usein ilmaisua ”uudet seurakunnat”, erotuksena perinteisiin tunnustuskuntiin kuuluvista seurakunnista.


Suomalainen tutkimus

Suomalaisessa tutkimuksessa on todettu modernisaation johtavan institutionaalisen auktoriteetin heikkenemiseen lähes kaikilla elämänalueilla. Uskonnon alueella tämä tarkoittaa toisaalta yksilön voimaantumista ja toisaalta perinteisten uskonnollisten instituutioiden auktoriteetin ja vaikutusvallan heikkenemistä. Kuten edellä todettu, tämä avaa uskonnollista kenttää entistä vapaammaksi uusille toimijoille, kuten esimerkiksi kotiseurakuntaliikkeelle. Tämä näkyy käytännössä uskonnollisen kirjon jatkuvana laajenemisena ja monimuotoistumisena. Nykyisten kehitystrendien perusteella tämä uskonnollinen monimuotoistuminen tulee jatkumaan pitkälle tulevaisuuteen. Suomalaisessa kontekstissa nämä vaikutukset ovat kuitenkin vasta aluillaan. Jatkuvasti lisääntyvä uskonnollinen moninaisuus on luultavasti yksi tulevaisuuden suuria teologisia ja yhteiskunnallisia haasteita. Tämä tarkoittaa sitä, että tarve tutkia kotiseurakuntaliikkeen kaltaisia uusia uskonnollisia yhteisöjä lisääntyy tulevaisuudessa.


Christendo(o)m?

Uskonnon on sanottu menettäneen valtaansa ja vaikutustaan sosiaalisissa instituutioissa länsimaissa. Perinteisten kirkkojen on ollut vaikeaa hyväksyä tätä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. On jopa puhuttu konstantinolaisesta käänteestä alkunsa saaneen kristikunta-aikakauden (christendom) päättymisestä. Länsimaisen kirkon on nähty olevan epävarmuuden tilassa, joka on synnyttänyt voimattomuuden tunteen. Vastauksena tähän on nähty tarve evankeliumin kontekstualisointiin länsimaisessa kulttuurissa, jolloin kyse on missionaarisen teologian uudelleen hahmottelemisesta ja kirkon aidosti missionaarisen luonteen uudelleenlöytämisestä. Eräs esimerkki tästä on se, miten kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen ekklesiologia pyrkii vastaamaan nimenomaan tähän problematiikkaan.


Yhteisöllisyys

Myöhäismodernin murroksen vaikutuksia voidaan tarkastella myös yhteisöllisyyden kannalta. Baumanin mukaan yhteisöllisyys on voimakkain odotettu reaktio modernin elämän yhä nopeampaan norjistumiseen, sekä ennen kaikkea kasvavaan epätasapainoon yksilönvapauden ja turvallisuuden välillä. Näin ollen yhteisöllisyyden kaipuuta voidaan pitää loogisena seurauksena voimakkaasta yksilöllistymisestä. Kuitenkin erityisesti kaupungistuneiden kansankirkkoseurakuntien haasteena on nähty olevan yhteisöllisyyden puute. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että yhteisöllisyys on merkittävä osa ihmisen uskonnollisuutta ja ihmisten välisten kokemusten on sanottu sisältävän usein uskonnollisen elementin. Individualistisessa yhteiskunnassa yhteisöllisyyden tarve ei siis suinkaan ole hävinnyt, vaikka se ilmeneekin eri tavoin kuin aiemmin. Yksilöt irtautuvat perinteisistä yhteisöistä ja etsivät itselleen paremmin sopivia yhteisöjä, joissa heidän omat arvostuksensa hyväksytään. Postmodernin ajattelun mukaan kyse on uudesta yhteisöllisyydestä, jossa nautitaan yhteenkuuluvuudesta, vaikka se olisi tilapäistäkin. Baumanin mukaan useimmat nykyisistä lyhytikäisistä eksplosiivisista yhteisöistä on tehty ikään kuin mittatilaustyönä notkealle modernille ajalle. Hän kutsuukin näitä yhteisöjä ”naulakkoyhteisöiksi”, jossa ihmisten identiteetti muovautuu aina kunkin tilanteen tai yhteisön vaatimalla tavalla. Tällöin ihmisen muu identiteettiin kuuluva jätetään ikään kuin ”naulakkoon”. Baumanin havainto sopii kuvaamaan hyvin monia uusia seurakuntia länsimaissa.

Yhteisöllisyys myöhäismodernissa tilanteessa näyttää muodostuvan eri periaatteilla kuin aiemmin, jolloin ihmisen identiteetti rakentui biologisin perustein ja sukusitein. Kuvatessaan ihmisen luonnollista suhdeyhteisöä Neil Cole käyttää koineekreikan sanaa oikos, joka viittaa kodin tai perhekunnan merkitykseen. Antiikin aikana sanan käyttö ulottui kuitenkin laajemmalle kuin vain omaantaloon tai ydinperheeseen. Henkilön oikos saattoi käsittää perheen ohella myös ystävät, naapurit ja työtoverit. Colen mukaan nykyisessä tilanteessamme oikos on ihmisten sosiaalisten suhteiden verkosto. Urbaanissa ympäristössä ihmiset eivät enää rakenna sosiaalista elämäänsä perheen, vaan samanlaisten mielenkiinnon kohteiden ympärille. Henkilön oikos ei enää koostukaan vain sukulaisista, vaan ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista tai harrastuksista tai ovat samassa työssä. Tähän yhteisöllisyyden tarpeeseen vastaaminen on tärkeää uskonnolliselle yhteisölle nykyisessä myöhäismodernissa tilanteessa.




Sunday, December 18, 2016

Parempi ääni

Heprealaiskirjettä on kutsuttu "matkamiehen jumaluusopiksi". Sen punainen lanka on ajatus jostain paremmasta, suuremmasta ja enemmästä, kuin mitä heidän aiempi uskonnonharjoituksensa on heille tuonut. Ensinnäkin Jumalan Poika on enkeleitä suurempi ja Hänen nimensä on jalompi. Niinpä myös Jeesuksen tuoma pelastus on suurempi kuin minkään uskonnon. Myös tämän pelastuksen tunnusmerkit, ihmeet ja monenlaiset voimalliset teot ovat suurempia kuin mitkään ihmisen uskonnolliset aikaansaannokset.

Heprealaiskirje on nimensä mukaisesti kirjoitettu Jeesukseen Messiaanaan uskoville juutalaisille. Niinpä Jeesus mainitaan Moosesta suurempana. Kun Mooseksen edustamaan vanhaan liitton liittyi toisaalta vapina Jumalan hirmuisuuden edessä, toisaalta alinomainen ponnistelu kelvata Jumalalle, niin Jeesuksen ristintyöllään perustaman uuden liiton tunnuspiirre on lepo Jumalan hyväksyvässä rakkaudessa ja asioiden tekeminen siitä käsin. Tämän pohjalta kirjoittaja kehottaakin käymään uskalluksella armon valtaistuimen eteen. Samoin tältä pohjalta mekin haluamme uskoa parempaa veljistämme ja sisaristamme.

Uusi liitto on siis parempi kuin vanha. Sen perään ei kannata enää haikailla, koska vasta uuden liiton myötä Jumalan laki on kirjoitettu Pyhän Hengen kautta sydämiimme. Tämä kaikki perustuu uskoon, ei omiin tekoihimme, ja se takaa paremman ylösnousemuksen. Jumala on siis varannut meitä kohtaan jotain parempaa, jo tässä ajassa, mutta ennen kaikkea iankaikkisuudessa. Miksi näin? Koska Jeesuksen veri puhuu parempaa kuin Aabelin veri.

2. Korinttilaiskirjeessä Paavali kirjoittaa siitä, miten Jumala oli Kristuksessa ja sovitti koko maailman itsensä kanssa. Tämän Jeesuksen sovitustyön tuloksena meillä on rauha Jumalan kanssa ja sitä kautta myös toinen toistemme kanssa, alkaen sovinnosta itsemme kanssa. Sotatila niin suhteessa Jumalaan kuin muihinkin on peruttu. Toisaalla Efesolaiskirjeessä hän puhuu siitä, miten Jeesus tuli ja teki yhdeksi niin juutalaisen kuin pakanankin, Sisällä olijan, kotona syntyneen ja ulkopuolisen, pystymetsästä uskoon tulleen välinen vihollisuus ja erottava väliseinä on purettu. Nyt emme siis enää ole vieraita, emmekä muukalaisia, vaan Jumalan perheväkeä ja pyhien kansaa. Tältä pohjalta Paavali sanoo meidän saaneen sovituksen viran julistaa tätä Jumalan tekemää sovintoa Kristuksessa kaikkialla.

Sitähän se parempi ääni meille kertoo.


Sunday, December 11, 2016

Muutama ajatus seurakunnasta

Aluksi…

Seuraavassa esittelen amerikkalaisen seurakunnanistuttaja Neil Colen ajatuksia seurakunnasta, sen olemuksesta ja toimivuudesta kirjassa Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus 2007). Cole kyseenalaistaa mielenkiintoisella tavalla monia itsestäänselvyyksinä pitämiämme käytäntöjä ja tapoja. Monet hänen esittämistään näkemyksistä saattavat tuntua aluksi hyvinkin radikaaleilta, jotkut jopa toteuttamiskelvottomilta, mutta niitä kannattaa tutkia ja miettiä rauhassa. Tarkoitus ei tietenkään ole kopioida mitään mallia yhtenä ainoana oikeana vaihtoehtona sellaisenaan, vaan etsiä parhaiten omaan tilanteeseemme sopivia ratkaisuja ja malleja. Oman ja monien muiden kokemuksen mukaan Colen ajatukset antavat hyviä aineksia tällaiseen prosessointiin.

 

Seurakunta on orgaaninen luomutuote

Colen mukaan seurakunnan perusolemus on orgaaninen. Dynaaminen ja elämää muuttava seurakunta syntyy luonnollisesti, orgaanisesti. Seurakuntaa ei voi rajata mihinkään tiettyyn rakennukseen, olipa sen katolla sitten kirkontorni tai savupiippu. Kansainvälisessä kotiseurakuntaliikkeessä kristityt saattavat kokoontua mitä kummallisemmissa paikoissa; tyhjillä tonteilla, puistoissa, parkkipaikoilla, pukuhuoneissa, opiskelijayhdistyksissä tai työpaikoilla. Tämä piirre kertoo orgaanisen seurakuntanäkemyksen integroitumisesta myöhäismoderniin ajatteluun. Colen mukaan he eivät vaadi, että seurakunnat pysyvät pieninä ja kokoontuvat kodeissa, vaan tavoitteena on, että seurakunta on terve ja se lisääntyy (so. istuttaa uusia seurakuntia).

Seurakunta on elävä organismi, ei paikalleen pysähtynyt instituutio. Useimmat Jumalan valtakuntaa ja seurakuntaa koskevat kielikuvat Uudessa testamentissa ovat luonnollisia käsitteitä, kuten ruumis, morsian, oksat, viljapelto, sinapinsiemen, perhe, lauma, hapate, suola ja valo. Silloinkin kun seurakunnasta käytetään ilmaisua ”rakennus”, lisätään pikaisesti, että seurakunta koostuu elävistä kivistä.

Jeesus käytti orgaanisia kielikuvia kuvatakseen Jumalan valtakuntaa tavalla, jota voimme ymmärtää. Markuksen evankeliumin 4. luvussa on eräs keskeinen vertaus, jonka luonnollinen, maanviljelyyn liittyvä teema havainnollistaa Jumalan valtakunnan orgaanista luonnetta. Vertauksen opetus on siinä, että kun kylväjä kylvää siemenen peltoon, siemen ”aivan itsestään” (kr. automate) tuottaa sadon. Tärkeintä on kylvää oikeanlaista siementä hyvään maaperään. Ajatellaanpa Paavalin sanoja korinttilaisille: ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun.”

 

”Simple church”

Kotiseurakuntaliikkeessä USA:ssa ja Euroopassa käytetään termiä ”simple church”, josta on tullut heidän liikkeensä kasvun myötä suosittu, koska he arvostavat ”yksinkertaista elämää Herraa seuraten” ja halusivat välttää ”monet tavanomaisen seurakunnan monimutkaisuudet”. Monet tällaiset seurakunnat ovat keskimäärin 16 hengen yhteisöjä. Kyse on siitä, että halutaan ”madaltaa seurakunnan määritelmän rimaa ja korottaa opetuslapseuden rimaa”. Tavanomaisesta seurakunnasta on monien mielestä tullut niin monimutkainen ja vaikeasti toteutettava, että vain harva ammattilainenkaan selviää siitä kunnialla. Tämä johtaa passiiviseen seurakuntaan, jonka jäsenet toimivat enemmänkin yleisönä kuin Jumalan valtakunnan täysivaltaisina edustajina. 

Orgaaninen, yksinkertainen seurakunta pystyy Colen mukaan paremmin kuin mikään muu seurakuntamalli täyttämään jonkin maantieteellisen alueen, koska se on vapaamuotoinen, ihmissuhteita arvostava ja helposti liikkuva. Sillä ei ole taloudellisesti rasittavia yleiskustannuksia ja se voidaan helposti istuttaa monenlaisiin ympäristöihin, joissa se myös lisääntyy nopeammin ja leviää laajemmalle. Orgaaninen seurakunta voi olla hajautettu lähestymistapa johonkin alueeseen, kansaan tai ihmisryhmään, eikä se ole riippuvainen palkatuista työntekijöistä. Olisiko siis hyvä hylätä perinteisen seurakunnallinen työntekijäkeskeinen tapa toimia ja alkaa puhua jokaisesta seurakuntalaisesta työntekijänä? 

Olisiko myös aika hylätä perinteinen hierarkkinen rakenne? Olisiko parhaiten toimiva organisaatio adhokratiivinen, joka on postmoderni organisaationäkemys ja jolla tarkoitetaan organisaation tehtävänjaon joustavuutta ja tilapäisyyttä. Ympäristössä, joka on sekä dynaaminen että monimutkainen, organisaation tulisi olla orgaaninen, epämuodollinen, ryhmätyöskentelylle ja ihmisten asiantuntemukselle ja lahjoille perustuva. Työ on tällöin usein projektiluontoista ja johtamisessa on enemmän kyse sitoutumisesta kuin valvonnasta ja käskytyksestä. Johtamistapa on osallistavaa ja työtehtävät itsenäisiä, haasteellisia ja vaihtelevia. Organisaatiorakenne on matala, koska sekä suunnittelu, päätökset ja toteutus tehdään mahdollisimman lähellä tiedon lähdettä. Monet em. ominaisuuksista sopivat hyvin orgaaniseen seurakuntamalliin.

Seurakunta on suhdekeskeinen

Älä koskaan aliarvioi ihmisen muuttuneen elämän todistusvoimaa evankeliumin leviämisessä, joka tapahtuu parhaiten suhdekeskeisessä yhteisössä. Kuvattaessa ihmisen luonnollista suhdeyhteisöä Uudessa testamentin käytetään sanaa oikos, joka viittaa kodin tai perhekunnan merkitykseen. Sanan käyttö ulottuu kuitenkin laajemmalle kuin vain omaan taloon tai ydinperheeseen. Toisinaan henkilön oikos saattoi käsittää perheen ohella myös ystävät, naapurit ja työtoverit. Esimerkkinä UT käyttää roomalaisen upseerin Korneliuksen perhekuntaa, oikosta, jonka tämä kutsuu koolle Pietarin tullessa vierailemaan hänen kodissaan. Tuohon oikokseen kuuluivat Korneliuksen ja hänen perheensä lisäksi sukulaiset, lähimmät työtoverit ja alaiset sekä orjat ja palvelijat. 

Oikos on ihmisten sosiaalisten suhteiden verkosto, joka voi viedä evankeliumin uusiin paikkoihin. Agraariyhteisöissä perhe ja suku on yhteiskunnan perusyksikkö. Urbaanissa ympäristössä ihmiset eivät rakenna sosiaalista elämäänsä perheen, vaan samanlaisten mielenkiinnon kohteiden ympärille. Henkilön oikos ei enää koostukaan sukulaisista, vaan ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista tai harrastuksista tai ovat samassa työssä. Apostolien teoista voidaan nähdä, miten evankeliumi levisi nopeasti oikoksesta oikokseen. Myös Jeesuksen omassa tavassa toimia kontekstina olivat luonnolliset ihmissuhteet, mikä käy ilmi evankeliumeista. (Ks. Apt. 16:15, 31-34 ja 18:7-9 sekä Joh. 1:35-51.) 

Aidon suhdekeskeisyyden avainasioina voidaan Colen mukaan pitää seuraavia viittä seikkaa:
·         Aika ja käytettävissä oleminen, jotta tutustutaan ihmisiin ja syntyy vuorovaikutus heidän kanssaan.
·         Muuttunut elämä on muihin helposti tarttuvaa.
·         Vieraanvaraisuus on keino rakentaa siltoja syvempiin ihmissuhteisiin.
·         Hengellinen intuitio, mikä edellyttää sekä ihmisten että Pyhän hengen tarkkaa kuuntelua.
·         Anteliaisuus, joka tapahtuu vapaasti ja iloiten.

Missionaarisuus

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, uudet kristityt ovat usein parhaita työntekijöitä. Otetaanpa lähtökohdaksi Jeesuksen sanat opetuslapsille tämän nähdessä suuret kansanjoukot: ”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia on vähän.” Tämän sanottuaan Hän käski rukoilemaan sadon Herraa lähettämään enemmän väkeä elonkorjuuseen. Voidaan kysyä, mistä opetuslapset olettivat vastauksen näihin rukouksiin tulevan? Cole vastaa, että ”olemme tehneet hirvittävän erehdyksen, kun olemme erottaneet uskoon tulleen työntekijästä”. Hänen mukaansa jokainen uusi kristitty on uusi Jumalan valtakunnan työntekijä.

Uudella kristityllä ei ole vanhempaan verrattuna mitään sellaista ratkaisevaa eroa, mikä estäisi häntä heti toimimasta Jumalan valtakunnan työntekijänä. Ainoana erona Cole mainitsee kypsyyden, joka on seurausta vuosikymmenien uskonvaelluksesta. Hengellinen valtuutus on molemmilla sama. Niinpä on tärkeää panna uuden kristityn kypsymisprosessi alulle mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Uusilla kristityillä on myöskin se etu, että heidän ystäväpiiriinsä (oikokseensa) kuuluu vielä paljon uskosta osattomia ystäviä, mikä tekee heistä vielä relevantimpia. He puhuvat sitä kieltä ja tuntevat sen kulttuurin, joka oli ennen heidänkin maailmaansa. Kaikki nämä edut menetetään, mikäli uudet kristityt pidetään aloillaan suojelunhalun takia. 

Neil Colen seurakuntanäkemys on maallikkovetoinen. Toisaalla hän painottaa sen tärkeyttä, että siirrytään pois hyvin koulutettujen pastorien ajasta hyvin koulutettujen seurakuntalaisten aikaan. Cole asettaa vastakkain perinteisen instituution hierarkkisen rakenteen ja uuden tyyppisen orgaanisen rakenteen. Colen ajattelulle, kuten koko seurakunnan istuttamisen liikkeellekin, on ominaista subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate. Seurakunta on ensisijaisesti paikallinen lähiyhteisö, jonka tulee löytää tiensä ihmisten luokse, eikä päinvastoin. Hän ei tarkastele seurakuntaa perinteisten tunnustuskuntien ja niiden traditioiden kautta, eivätkä uudet seurakunnat enää välttämättä miellä itseään osana jotain historiallista jatkumoa, vaan em. läheisyysperiaate sekä ajankohtaiset ilmiöt ja tarpeet nousevat ratkaisevaan rooliin. Tällainen missionaarisuus on hyvin pragmaattista, jossa kristityn luonnolliset sosiaaliset suhteet muodostavat lähetyskentän, jota hän käyttää kontaktipintanaan.


Tutustu myös näihin:




Tuesday, December 06, 2016

Jakamisesta nakittamiseen

Aamuyöllä, puoliunessa mieleen nousee kaikenlaisia ajatuksia, joita ei ehkä päiväsaikaan tule miettineeksi tai sallineeksi itselleen. Ehkäpä alitajunta tuolloin nostaa käsittelemättömiä asioita tietoiseen mieleen, kun sekä sielu että ruumis ovat yön jäljiltä rentoina ja levänneinä.

Mieleen nousee esimerkiksi kokemus yhteydestä, joka olikin pikku hiljaa muuttunut nakittamiseksi, velvoittamiseksi ja vastuitten jakamiseksi. Tarkoitan tällä sitä, että yhteys, joka ennen oli ollut elämää jakavaa, avoimen vuorovaikutteista ja miehen mielen syviäkin tuntoja peilaavaa, olikin salakavalasti muuttunut toimintakeskeiseksi palaveeraamiseksi, jossa tulevaisuutta suunniteltiin kuin missä hyvänsä mainostoimistossa tai projektityöryhmässä. Asiat asioina ja pulinat pois.

Asioiden todelliset kasvot alkavat kuitenkin paljastua pikku hiljaa. Tosiasiassa kyse ei olekaan mistään muusta kuin vallankäytöstä ja jonkun omista mielihaluista, joita halutaan saada koko koneisto palvelemaan. Erilaisia nakkeja jaellaan ylhäältä käsin annettuina. Vallankäyttö ei aina ole edes julkista, läpinäkyvästä puhumattakaan. Pahimmillaan se on salakähmäistä, jopa ollessaan tiedostamatonta. Kyse on kuitenkin verta ja lihaa olevia ihmisiä, joista monet kaipaavat syvempää yhteyttä, kuin vain sitä, että kalenterit pikku hiljaa (huolestuttavasti) täyttyvät ja painopiste siirtyy pois keskinäisestä yhteydestä ohjelmiston pyörittämiseen. Ollaan eksytty pois, hairahduttu kauas orgaanisen elämän alkulähteiltä.

Oliko alunpitäenkään kysymys mistään todellisesta yhteisöllisyydestä? Odottiko joku tai jotkut vain sopivaa hetkeä iskeä kiinni tuhannen taalan paikkaan ja valjastaa pyhien yhteys palvelemaan omia tarkoitusperiään? Vallankäyttö ja sen lieveilmiöt on hyvin ajankohtainen teema nykyään.

Tunnustan avoimesti omalla kohdallani, että kun elämän jakaminen muuttuu nakittamiseksi, niin haluan vaihtaa maisemaa. Mielen valtaa pettymys, turhautuminen ja jopa pienimuotoinen suuttumus...

Mutta koska on aamuyö, on hyvä kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Tai ainakin yrittää, vaikka ulkona tuulee tosi kovasti. Toivomus on, niinkuin Eput laulavat, "että uni voittaisi tuulen suhinan".