Saturday, February 28, 2015

Uskosta, teologiasta ja lukemisesta

Edellisessä postauksessani mainitsin jotain puhtaasti teoreettiseen opetuksen passivoivasta vaikutuksesta kuulijoihin. Yksipuolisesti älyllisesti vetoava opetus seurakunnissa synnyttää harvoin palavaa intoa muiden voittamiseen Kristukselle. Kärjistäen voidaan sanoa sen kasvattavan enemmän tietoa kuin lähetysintoa.


Tämä ei sinänsä ole mikään uutinen, vaan lyhyt vilkaisu länsimaisen kristillisyyden historiaan ja nykytilaan paljastaa kipeällä tavalla tämän todellisuuden. Kristinusko leviää, sieluja pelastuu ja seurakunnat kasvavat jossain ihan muualla, kuin täällä valistuksen jälkeisen humanismin ja rationalismin kotikonnuilla. Ja mikäli täällä länsimaissa voitetaan uusia ihmisiä Kristukselle, se tapahtuu jossain muualla kuin perinteisillä metodeilla. Myöhäismoderni aika vaatii ajattelutavan muutosta ja realiteetti on se, että uudessa paradigmassa täytyy  toimia uudella tavalla.

Kun sitä on jo tähänkin asti elänyt, on väistämättä jotain oppinut. On oltava valmis uudistumaan, riisuutumaan vanhasta ja pukeutumaan uuteen, vaikka uusi alussa tuntuisikin vieraalta. Mikä ei edisty, se taantuu. Tämä on väistämätön tosiasia ja se vaatii aina veronsa. Ratkaisevaa on se, millä ruokimme hengellistä elämäämme. Tämä on yhtä tärkeää minun omassa hengellisessä elämässäni kuin uusien kristillisten johtajien ja työntekijöiden kouluttamisessa. Millaisilla keinoilla ja millaisella ravinnolla varustamme uudet vastuunkantajat, se antaa paljon suuntaa tulevaisuuteen. Koulutammeko akateemisesti sivistyneitä teologeja vai käytännön ihmisten kohtaamiseen ja valmentamiseen kykeneviä muutosagentteja, siinä ääripäät. Joka tapauksessa sitä mitä kylvämme, sitä myös niitämme.


(En tarkoituksella mainitse mitään tilan, vapauden ja työrauhan antamisesta Jumalan kutsumille nuorille, mikä problematiikka näyttää riipaisevalla tavalla iskevän suonta jokaista perinteistä kirkkokuntaa vuorollaan. Tämä sen tähden, että jos ja kun halutaan mennä ulos perinteisistä kuvioista tavoittamaan tyystin uusia ihmisiä, alakulttuureja ja ihmisryhmiä, tätä ongelmaa ei ole. Sille tielle ei vain ole kovin paljon lähtijöitä.)

Omalla kohdallani olen paljon miettinyt oman lukemiseni, teologian opiskeluni ja sen harrastamisen vaikutusta omaan hengelliseen elämääni. Panostanko erityisesti uskonelämän hoitamiseen vai uskonko vain elämän hoitamiseen yleensä? Olen aika ajoin viehättynyt raskaaseen lukemiseen, millä tarkoitan teologian harrastamista. Myönnän, että välillä on hyvä lukea jotain ihan muuta tai ylipäätään seurata muita asioita, kuten urheilua, politiikkaa tai viihdettä. Mutta olen huomannut olevani niin hidas oppija, että tarvitsen ja haluan aikaa asioiden omaksumiseen, märehtimiseen ja työstämiseen. Sitten on taas paikkansa sellaisella lukemisella, mikä on käytännöllistä ja hoitavaa, suorastaan mentoroivaa.


Luin jostain kirjasta maininnan F.F. Bruce´sta (enkä nyt pysty tätä lähdettäni sen tarkemmin verifioimaan), että hän saattoi yliopistolla päivällä pitämiensä akateemisesti korkeatasoisten teologian luentojen jälkeen vetää illalla raamattupiiriä, jonka osanottajat ovat olivat ihan tavallisia brittiläisiä miehiä (mitä ikinä tällä termillä "tavallinen" sitten tarkoitetaankaan). Vastaavaa toivoisi näkevän enemmän, sillä siinä vasta teologiamme oikein punnitaan. Kovempi haaste kuin opponentti lopputyön esittelyssä on oman elämänsä haasteiden kanssa painiskeleva tavallinen suomalainen.

Olemme parin veljen kanssa jo useamman vuoden ajan säännöllisesti 1-2 kertaa kuussa kokoontuneet tutkimaan Raamattua, teologiaa ja sen eri teemoja. Teologisen orientaatiomme ohella olemme tehneet päätöksen avoimuudesta, läpinäkyvyydestä ja tilivelvollisuudesta. Jollei teologiamme ole sovellettavissa oman elämämme ja kutsumuksemme kipupisteisiin tai jollei se synnytä yhteistä rukousta ja syntien tunnustamista ja jollei se edistä persoonamme muokkaantumista Kristuksen kaltaiseksi, sillä ei ole mitään arvoa.

Sama periaate toimii myös laajemmassa kontekstissa. Uusien työntekijöiden valmentamisessa on tarkkaan mietittävä mitä olemme tekemässä ja mitä haluamme saada aikaan. Muuten vain ns. "tuotamme puhetta" tietyn ajan ja järjestämme kalenterintäytettä vain sen itsensä takia. Oikea kysymys tässä kohtaa on se, mihin valmentamisen näemme ykkösasiaksi.




Saturday, February 21, 2015

Opetusta vai valmennusta?

Jos vertaamme maassamme (tai länsimaissa yleensä) teologian- ja raamattuopetukseen käytettyjä resursseja (rahaa, aikaa ym.) sen tuottamiin tuloksiin, niin voimme vain ihmetellä mitä olemme tekemässä.

Eräässä blogikirjoituksessa todettiin, että nimenomaan ne nuoret kristityt, jotka innokkaimmin istuivat raamattutunneilla mieluiten myöhemmin kyseenalaistavat Raamatun arvovallan ja puolustivat aborttia, samaa sukupuolta olevien avioliittoja tai esiaviollista seksiä. Samat nuoret aikuiset ovat nyt se ryhmä, joka esim. USA:ssa kävelee ulos perinteisistä kirkoista siinä määrin, että ilmiöstä ollaan hyvin huolestuneita.

Ratkaisuksi kirjoittaja antaa opettamisen lopettamisen. Koko länsimainen kristillisyytemme on erilaisen opetuksen ylikyllästämää. Meidän ei tule enää opettaa heitä, vaan alkaa valmentamaan heitä.

Ero näiden kahden välillä on se, että valmentaminen tähtää aina johonkin tilanteeseen tulevaisuudessa, jossa oppimamme koetellaan. Valmentaminen merkitsee aina myös luonteen muokkausta. Nyt tuntuu siltä, että suurin osa opetuksestamme jää vain pään tiedoksi. Se paisuttaa ja passivoi, niin korkeatasoista kuin se muuten olisikin. Tältä tilanne näyttää myös tuon kaiken tuloksia ajatellen.

Uusien ihmisten voittamista Kristukselle ja aitoa opetuslapseuttamista näkyy niin valitettavan harvoin. Suurin osa tuloksista näyttää olevan joko teoreettisen tiedon kartuttamista tai sitten jonkin seurakunnallisen ohjelmistokoneiston pyörittämistä. Me sitten kutsumme tätä uskossa kasvamiseksi, vaikka kaikella tällä ei vielä ole mitään tekemistä sen kanssa.



Sunday, February 15, 2015

Oikea seurakunta?

Kun lukee jonkun uuden uskonnollisen yhteisön tunnelmia, ei voi olla kerta toisensa ihmettelemättä (ja samalla myös salaa ihailematta) sitä toiveikkuutta ja suloisen optimistista uuden kyntösaran mullantuoksua, joka sieltä nousee. Tällaisia vaikutelmia tuli väkisinkin mieleen (taas kerran) lukiessani Luther-säätiön Pyhäkön lamppua (nro 1/2015). (Tämä sanottuna silläkin uhalla, etten ensinnäkään ole mitenkään kallellaan tähän suuntaan. Toisekseen moni luterilainen ystäväni minulle kitkerään sävyyn huomauttaa, ettei kyseessä ole muuta kuin muutaman kirkkoon pettyneen sielun epätoivoinen paniikkireaktio.)

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii säätiön hiippakuntadekaani Juhana Pohjolan pääkirjoitus Kirkoksi kasvava kirkko? Siinä Pohjola luvalla sanoen aika idealistisesti maalailee Luther-säätiön tulevaisuudenkuvaa. Pohjola toteaakin heti kättelyssä, että, kyllä, Luther-säätiö on todellisesti kirkko, vaikka se ei olekaan rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta. Tätähän on perinteisesti - ainakin näillä raukoilla rajoilla - pyritty esittämään oikean kirkon tunnusmerkkinä. (Samalla periaatteella on sitten osa seurakunnista niin haluttaessa voitu torpata ulos uskovien yhteydestä ja oman kotikaupungin parhaaksi toimimisesta.)

Toiseksi Pohjola hyvin innovatiivisesti esittelee Luther-säätiön, ei niinkään uutena kirkkona, vaan osana vanhaa ja tuttua apostolista kirkkoa. Hän jopa huudahtaa, "miten voisimme olla olematta kirkko, kun leipä on yksi ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä (1.Kor. 10:16)?" (Kursivoinnit Pohjolan itsensä.)

Pohjola hahmottelee lukijoidensa eteen Suomen ev.lut. kirkon "hengellistä hätätilannetta", joka käytännössä synnytti tarpeen uuden yhteisön olemassaololle. Toisaalta hän viittaa siihen tosiasiaan, että oltiinhan jo nytkin oltu "täysin osallisia Kristuksen kirkon todellisuudesta". Mitä siis enää tarvittaisiin itsensä kokemiseen aidoksi seurakunnaksi? (Pohjola tosin käyttää itsepintaisen johdonmukaisesti "kirkko"-sanaa, mikä hänelle sallittakoon.) Mutta näin todetessaan Pohjola samalla tulee pukeneeksi sanoiksi niin monen kristillisen yhteisön tunnot häntä ennen.

Pohjolan ajatuskulku saavuttaa huippunsa kohdassa, jossa hän toteaa, että yhteiskunnan tunnustama "rekisteröintipaperi ei tee kirkkoa kirkoksi. Patentti- ja rekisterihallitus ei määrittele kirkon tuntomerkkejä." Omien havaintojeni mukaan Pohjola on ensimmäinen luterilainen teologi, joka sanoo tämän ääneen. Todellakin, se ei tee kirkosta kirkkoa tai seurakunnasta seurakuntaa. (Pikemminkin se synnyttää lahkon.)

Lopulta Pohjola - ehkä jopa aavistuksen profeetallisesti? - viittaa siihen, miten suuri määrä kristittyjä eri puolilla maailmaa elää parhaillaankin vainojen alla "ilman yhteiskunnallista asemaa ja suojaa". Niinpä, veljeni, sinäpä sen sanoit. Tähänkö ollaan maassammekin jo tulossa? Käytännössä juuri tämä kommentti tekee tyhjäksi kaiken Pohjolan edellä sanoman; Kristuksen kirkko on aina ollut vieras ja muukalainen tämän maailman keskellä, eikä millään tavoin riippuvainen virallisesta asemasta. Päinvastoin, se on todelliselta olemukseltaan jopa hylkinyt sille tyrkytettyä asemaa osana kulttuurista ylärakennetta erilaisine etuoikeuksineen ja pyrkinyt samaistumaan maan hiljaisiin, köyhiin ja nöyriin.

Pohjolan teksti on jossain määrin jopa riemastuttavaa luettavaa, sillä niin pragmaattisesti hän oikoo juuri niitä mutkia, joita perinteisesti on rakennettu estämään uusien yhteisöjen ilmaantumista Suomen hengelliseen kenttään. Joku voisi jopa sanoa "tilaisuuden tekevän varkaan", mutta minä en sano niin. Toteanpa vain, että uudenlainen tilanne synnyttää uusia innovaatioita, jotka sitten lähemmin tarkasteltuna eivät loppujen lopuksi niin kovin uusia olleetkaan.

Tältä pohjalta onkin oikeutettua ja ajankohtaistakin esittää ääneen kysymys, mikä on oikea seurakunta? Itse asiassa Pohjola - epäilemättä tietämättään - pukee sanoiksi minun (ja monen kaltaiseni) ajatuksia ja tuntoja. Joku voisi jopa sanoa, että näin tehdessään Pohjola antaa - epäilemättä tahtomattaan - aseet omien teologisten vastustajiensa käsiin, nimittäin uusien, rekisteröitymättömien yhteisöjen piirissä. Mutta minä en sano niin.

Totean vain tällaisena tavallisena Jeesukseen uskovana, ilman minkään virallisen, yhteiskunnan hyväksymän kristillisen yhteisön jäsenkirjaa, että - varmasti tietämättään ja tahtomattaan - Pohjola puki sanoiksi monia niitä ajatuksia, joita itsellänikin on ollut aidosta ja oikeasta seurakunnasta. Minäkin ajattelen itseni ja uskonyhteisöni olevan osa parin tuhannen vuoden ikäistä Kristuksen seurakuntaa, jota Herra tulee noutamaan. En minäkään ole perustanut mitään uutta yhteisöä, vaan halunnut viljellä ja varjella sitä vanhaa. En minä eivätkä monet uskonystävistäni ole kokenut tarpeelliseksi hankkia jotain patentti- ja rekisterihallituksen myöntämää virallista lisenssiä uskonnonharjoittamiseen. Olen Raamatun Sanan pohjalta päätellyt todellisen oikeuden tulla Jumalan lapseksi tulevan uudestisyntymisen kautta.

Miten siis voisimme olla olematta osa Kristuksen seurakuntaruumista, kun leipä on yksi ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä (1.Kor. 10:16)?


------------

Lopuksi pari skenaariota jälkikonstantinolaisen kristillisyyden tulevaisuuteen:

  1. Kotiseurakunnalla tai -verkostolla voi kyllä olla erilaisia toimintoja, jotka käytännössä ovat samanlaisia kuin ns. virallisella, perinteisellä organisaatioseurakunnallakin, ilman että se luopuu omasta orgaanisesta, verkostomaisesta mallista ja rakenteestaan.
  2. Voi olla, että eri uskontojen välisen polarisoitumisen tuottamat ääri-ilmiöt (erityisesti täällä Euroopassa) synnyttävätkin tulevaisuudessa sellaista kristillisyyttä, joka onkin vähemmän uskonnollista ulkoinaisilta muodoiltaan ja tavoiltaan. Eräänlainen uudenlainen sovellutus "maanalaisesta seurakunnasta" siis ja toisaalta rationaalinen ratkaisu oman toimintavapauden säilyttämiseksi.


Tuesday, February 10, 2015

Muutama pointti Tessalonikan identiteetistä



Paavalin kirjeet tessalonikalaisille kristityille olivat hänen ensimmäisiä kirjeitään. Seurakunta syntyi Tessalonikaan, Pohjois-Kreikkaan Paavalin ja hänen apostolisen tiiminsä ns. toisella lähetysmatkalla Vähä-Aasiasta salmen yli Euroopan puolelle. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista tarkastella, millaisia asioita kristityn identiteetistä Paavali ottaa esille ensimmäisessa kirjeessään Tessalonikaan. Lukijoiden oman oppimisen vireyttämiseksi en liitä tähän lainkaan tekstiviitteitä. Lukijan on hyvä perehtyä itse Raamatun tekstiin.


Ensimmäisenä Paavali toteaa tessalonikalaisten olevan Jumalan rakastamia. Tämä fakta luokin perustan koko sille kristityn ihmisen identiteetin käsittelylle, jota Paavali kirjeessään harrastaa. Kyse ei ole siitä, että tessalonikalaiset itsessään olisivat olleet niin rakastettavia. Kyse on Jumalan agape-rakkkaudesta, johon yksinomaan perustuu Jumalan valinta heidän kohdallaan.


Toiseksi Paavali viittaa hyvin käytännölliseen seikkaan. Pyhän Hengen toiminnan tuloksena Tessalonikan uskovista oli tullut hänen itsensä, Paavalin seuraajia. Tämä sama teema toistuu sitten useampaan kertaan kirjeessä, siihen tulee lisää täsmennystä ja syvennystä, jopa niin, että Paavalin (ja hänen apostolisen tiiminsä) opetuksesta poikkeaminen merkitsee itse Herran hylkäämistä.


Kolmanneksi tämä hengelliseen vanhemmuuteen ("...kuin äiti lapsiansa...") ja ennen kaikkea mallioppimiseen perustuva suhde toi sitten mukanaan myös kuulumisen paikallista yhteyttä laajempaan seurakuntaruumiiseen ("...Jeesuksessa olevien Jumalan seurakuntien seuraajia, jotka ovat Juudeassa..."). Seurakunta Juudeassa ja Tessalonikassa omisti saman pään, Kristuksen. Sama Henki ohjasi koko ruumiin toimintaa maantieteellisistä rajoista piittaamatta


Neljänneksi tessalonikalaisista itsesstään oli - ainakin aikaa myöten - tullut myös muiden uskovien esikuvia. Tämä hengellinen kasvu on eräs Jumalan valtakunnan väistämätön lainalaisuus. Markuksen evankeliumin 4. luvussa kerrotaan Jeesuksen vertaus, jossa peltoon kylvetty taivasten valtakunnan siemen itsestään, omasta halustaan, ikään kuin luonnostaan tuottaa hedelmän esille.


Viidenneksi heistä oli tullut Herran takaisinpaluun odottajia. Tätä teemaa Paavali sitten - olosuhteiden pakosta ja tarpeesta käsin - käsittelee molemmissa tessalonikalaiskirjeissään paljon ja perusteellisesti. Käytännnössä Paavali ajattelee tämän tarkoittavan identiteettiä valon ja päivän lapsina. Tämän vastakohdaksi Paavaali asettaa tässä yhteydessä kolme asiaa: pimeydessä olemisen, nukkumisen ja juopumisen. Mielestäni näitä kutakin on tässä yhteydessä tarkasteltava nimenomaan hengellisinä määreinä.


Kuudentena seikkana Paavali sanoo tessalonikalaisten olevan Jumalan opettamia. Paavali liittää tämän erityisesti veljien eli toisten kristittyjen rakastamiseen. Näin ympyrä on sulkeutunut: Jumalan rakastamina heistä oli tullut myös Jumalan itsensä opettamia ja veljiensä rakastajia.


------------


PS. Tuo viime mainittu aihe - "Jumalan opettama" (kr. theodidaktoi, 4:9) - kuulostaa mielenkiintoiselta ja ansainnee jatkossa oman paneutumisensa.



Tuesday, February 03, 2015

Pöydän antimet

Kankaanpään kirkkoherra Keijo Rainerma totesi hiljattain eräässä yhteydessä, että "paimenuuden suuri kysymys kuuluu, mitä Herran huoneessa tarjotaan?"

Tuota minäkin olen usein miettinyt. Jos jokin on selvää niin se, että kun asetamme seurakunnan elämän keskiöön jonkun muun asian - työmuodon, erityiskorostuksen, tradition, henkilön, you name it! - kuin Jeesuksen, niin luisumme uskossamme sivuraiteille. Emme koskaan voi irrottaa Jeesusta Hänen Sanastaan. Hän on elämän leipä ja elävä vesi ja jollei tätä ole tarjolla Herran huoneessa, niin... niin tarjoamme sitten ihmisille jotain muuta; huttua, pullaa, purkkaa, karkkia tms.

Seurakunnassa tulee Jumalan sanan opetus olla keskiössä. Tästä emme voi tinkiä milliäkään. Mutta kun sanon näin, tarkoitan seurakunnalla yleensä Jumalan lasten kokoontumisia. Kun käytän sanaa "opetus", en tarkoita juhlavaa saarnaa, unettavaa hartauspuhetta tai puisevaa raamattutuntia. Huomasin hiljattain ilokseni erään vapaiden suuntien nuoren johtajankin bonganneen jostain ajatuksen, ettei mikään ole niin huono tapa oppia asioita kuin se, että yksi puhuu ja sata kuuntelee. Vuorovaikutus on asia, joka toistuu Luukkaan kuvauksissa Paavalin toimintatavoista niin Tyrannoksen koulussa Efesossa kuin yökokouksessa Trooaassakin.

Alkuseurakunnasta sanottiin, että he pysyivät apostolien opetuksessa. Paavali kehottaa useassa yhteydessä kirjeidensä lukijoita pitämään kiinni hänen opetuksistaan. Meidän kulttuurisessa tilanteessamme Raamattu on toisaalta kärsinyt inflaation - nettihän on pullollaan erilaista opetusta! - ja toisaalta se on joutunut jatkuvan kritiikittömän kyseenalaistamisen kohteeksi (Suomessa esim. homoliittolakikeskustelun yhteydessä). Useimpia aikamme länsimaisia ihmisiä riivaa ajatus, ettei ajatus yhdestä absoluuttisesta totuudesta yksinkertaisesti ole mahdollinen. Loppupelissä kaikki on kuitenkin vain eri näkökulmia, tulkintoja ja vallankäyttöä. Tällainen ajattelun hegemonia ympäröi meitä täällä länsimaissa monoliittisen yksimielisyyden tavoin. Tämän kaiken seurauksena kristittykin saattaa kysellä, mikä on oikeaa opetusta ja miten sen voi erottaa väärästä (tai että onko tämä ylipäätään mahdollista?) Yksisuuntaisella "älä kysele, vaan kuuntele!"-opetuksellamme olemme passivoineet omat hengelliset lapsemme ja itse asiassa opettaneet heidät tyytymään vauvanruokaaan ja valmiisiin vastauksiin, sensijaan että opettaisimme heidät itse tutkimaan Sanaa, käyttämään sitä ja ottamaan itse asioista selvää.

Nykyseurakunta eksyy, koska se ei pidä kiinni apostolien opetuksesta, vaan asettaa keskiöön jonkun muun kuin Jumalan sanan. Tuskin mikään lienee ollut niin tuhoisaa länsimaiselle seurakunnalle kuin se, että keskiöön on asetettu ihminen tarpeineen.

Yhdyn kyllä tuohon Rainerman alussa lainaamaan kysymykseen: "mitä Herran huoneessa tarjotaan?" Pöydässä taitaa kovinkin usein olla väärät antimet ja jollain muulla aineella jatkettua einestä. Ainakin hedelmistä päätellen.