Friday, December 30, 2011

Eväitä uudelle vuodelle, osa I

Yritetäänpä nyt muutamalla nopealla vedolla hahmotella hieman aikaa, jossa elämme. Missä olemme siis menossa?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on 1990-luvulta alkaen tapahtunut siirtymä kohti monikulttuurista ja moniarvoista yhteiskuntaa. Rinnan monikulttuuriseen yhteiskuntaan siirtymisen kanssa on tapahtunut monenlaista uskonnollista eriytymistä ja monimuotoistumista. 1960-luvulta lähtien on erilaisten uusien uskonnollisten yhteisöjen määrä pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kasvukeskuksissa moninkertaistunut. Kehityksen rajuutta kuvaa se, miten nykyään vähän jokaisessa maalaiskunnassa alkaa jo olla joku city-, mega- tai muu englanninkielinen uskonnollinen yhteisö.

Näiden muutosten ohella maassamme on tapahtunut myös monia muita muutoksia. Niin kirjallisuudessa kuin tutkimuksissakin on esitelty aikamme kulttuurisia muutosprosesseja. Näitä ovat mm.
- yhä voimakkaampi informaatioteknologinen kehitys
- alueellistuminen ja integroituminen
- siirtyminen jälkiteolliseen, mosaiikkimaiseen yhteiskuntaan
- ongelmien globalisoituminen

Yhteiskuntateoreetikot viittaavat meneillään olevaan yhteiskunnalliseen murrokseen käyttämällä jo loppuun kalutun termin postmoderni ohella mm. sellaisia käsitteitä, kuin esim. jälkiteollinen (esim. tietoyhteiskunta), myöhäismodernisaatio ("toinen moderni") tai refleksiivinen moderni. Nämä eri käsitteet tarkastelevat yhtä ja samaa kulttuurista murrosprosessia kukin hieman eri näkökulmasta. Niitä onkin siis pidettävä enemmänkin näkökulmina meneillään olevaan yhteiskunnan, kulttuurin, elämäntapojen tai mielentilan muutoksille kuin ajanjaksojen nimilappuina.

Modernille ajalle oli ominaista varaukseton, jopa kritiikitön usko lineaariseen etenemiseen. Tälle ajattelulle oli tärkeää luoda eräänlainen kokonaisrakenne ja järjestys asioiden käsittelyyn. Yhdistäviä tekijöitä olivat mm. rationaalisuus, usko yhteisiin suuriin kertomuksiin ja kollektiivinen identiteetti. Nyt aikakausi, johon olemme tottuneet yhteiskuntana, on loppumassa ja olemme siirtymässä tulevaisuuteen, joka on paljon vähemmän ennustettavissa ja joka johtaa itsestään selvyyksinä pidettyjen yhteiskunnallisten järjestelmien kyseenalaistamiseen. Emme enää Suomessakaan elää missään luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa.

Aikaisemmin ihmisen elämänkaari nähtiin lineaarisena janana, jossa yksilöiden elämänkulku erilaisten traditioiden ohjaamana eteni samantahtisesti: esim. koulutusta seurasi työelämä ja tätä taas eläköityminen. Nyt tämä ihmisen "perinteinen elämänkaari"-malli on rikkoutunut tai ainakin se toimii täysin uudella tavalla. Syvä kulttuurinen ja yhteiskunnallinen murros edellyttää ihmiseltä uudenlaista suhtautumista minään, omaan persoonaan ja yhteisöön. Kun perinteiset mallit rikkoutuvat ja traditioiden turva katoaa enää eivät vallitsekaan hyväksytyt, itsestään selvät periaatteet ja jäykät auktoriteettirakennelmat. Tämä näkyy esim. ihmisten uudenlaisena sitoutumisena seurakuntayhteisöihin. Kyse ei ole niinkään sitoutumattomuudesta, niinkuin usein kuulee väitettävän, vaan siitä, että yhteisöihin kuuluminen tai niiden toiminnassa mukana oleminen mielletään uudella tavalla.

Viime vuosikymmeninä suomalaisten arvomaailmassa on tapahtunut selvä muutos: yksilökeskeisten arvojen merkitys on kasvanut ja samalla itsensä ylittämisarvojen merkitys on laskenut. Arvot ja asenteet ovat selvästi myös hajaantuneet: polarisoituminen ja sirpaloituminen ovat ne keskeiset piirteet, joita yksilöityminen, maallistuminen ja suhteellistuminen ovat poikineet. Toisaalta perinteisten arvojen häviäminen on edistänyt moniarvoisuutta, mutta toisaalta luonut selviä arvotyhjiöitä. Alakulttuuri syntyy aina siellä, missä perinteinen hegemonia, kasvatus ja arvot menettävät otteensa ihmisiin.

Tämä kulttuurinen murros ei ole tapahtunut modernin häviämisen kautta. Eiväthän perinteiset isot kirkotkaan ole mihinkään hävinneet. Kaikki tämä tapahtuu sosiaalisen, kulttuurisen ja tieteellisen toiminnan välityksellä. Perinteiset sukulaisuuteen tai avioliittoon liittyvät siteet ovat heikentyneet. Uudessa tilanteessa on nyt runsaasti tilaa uudenlaiselle, aidolle yhteisöllisyydelle. Tämän oivaltaneet seurakunnat menestyvät hyvin isoissa urbaaneissa kasvukeskuksissa. Mitä enemmän perinne menettää merkitystään ja mitä enemmän arkipäivän elämä muodostuu sekä paikallisesta ("lähiyhteisö", esim. solu, kotisrk tmv.) että globaalista yhteenkuuluvuudesta (esim. ylikansallinen rukousliike, nettiverkosto, sosiaalinen media tms.), sitä varmemmin yksilön on valittava tietty elämäntapa monien mahdollisuuksien joukosta. Yhä useammin myöhäismodernia todellisuutta elävä kristitty ei tyydy enää vain yhteen perinteiseen yhteisöön. Churchshoppailua ei välttämättä enää nähdä kielteisenä juttuna.

Tämän päivän ihminen on ennen kaikkea individualisti, joka etsii itseään ja muokkaa identiteettiään (so. "aikamatkailee tyyleissä"). Henkilökohtaista identiteettiä ei enää koeta pysyvänä, eräänlaisena iankaikkisuustavarana, vaan identiteettiä voidaan kokeilla, muotoilla ja vaihdella. Jollei uskonnollinen yhteisö anna tähän mahdollisuuksia sisällään, niin myöhäismoderni yksilö toteuttaa sitä sen ulkopuolella.

Kristinusko oli vahvasti osa länsimaisen ihmisen identiteettiä vielä renessanssin aikakaudella. Valistuksen ajalla kasvatusoptimistinen ihminen alkoi yhä enemmän luottaa omaan järkeensä etsiessään vastauksia moraalikysymyksiin. Modernin ajan ihminen taas oli jo menettänyt jumalansa rationalismin ja materialismin suistettua sen alas valtaistuimeltaan. Myöhäismodernin ajan ihminen on joko menettänyt uskon jumalaan tai sitten hän etsii yhteyttä häneen kysyen, mikä niistä? Oli vastaus kumpi hyvänsä, käytännön sovellutus tästä kyynisestä pragmaattisuudesta on se, että kaikki on sekä mahdollista että sallittua. Tämä taas poikii niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla toisaalta sumeilematonta antinomismia (esim. evl. kirkon kehitys 2000-luvulla) tai sitten hakeutumista tiukan linjan lahkoihin ja kultteihin tai esim. islamiin, jossa ei kenellekään jää epäselväksi, mikä on sallittua, mikä taas ei.

Viimeistään nyt on käynyt kaikille selväksi, että niin länsimaista mielen- kuin kulttuurimaisemaakin hallinnut konstantinolainen paradigma on tullut tiensä päähän. Me voimme nähdä horisontissa vielä sen viimeisiä, epätoivoisia kuolinkouristuksia, kun se yrittää pysytellä pinnalla ja käydä tuhoon tuomittua viivytystaistelua vääjäämättömän kohtalonsa edessä, joita sitten markkinoidaan suurelle yleisölle "seurakunnallisina menestystarinoina".

No, eihän Numenorinkaan tuho ihan hetkessä tapahtunut eli miten loistava onkaan tämä kuolinkamppailu! Ajankohtainen kysymys kuitenkin on, mitä tilalle, kun on aika vaihtaa paradigmaa?


Thursday, December 29, 2011

Vuosi 2011, osa II

V. 2011 kuoli useita merkittäviä kristittyjä johtajia. Eniten meitä suomalaisia kosketti evankelista Kalevi Lehtisen poismeno. Lehtinen oli oiva esimerkki raamatullisen kiertävän palveluviran - tässä tapauksessa evankelistan (Ef. 4:11) - haltijasta, jonka sydämellä ei ollut niinkään olla itse esillä, vaan varustaa muita palveluksen työhön. Espoon Dipolissa alkuvuodesta 2004 järjestetty E4-Suomen evankelioimiskonferenssi oli hyvä esimerkki tästä. Sen alussa Lehtinen vaatii tilalleen tavallisia virtasia tekemään Herran työtä. Tässä suhteessa hän on eräs merkittävimpiä poikkeuksia maassamme, etenkin evl. kirkon piirissä, jossa perinteinen yksi saarnaa, muut kuuntelee-koulukunta edelleen on voimissaan.

Myös merkittävä profeetallinen julistaja David Wilkerson poistui keskuudestamme tämän vuoden aikana. Tämä amerikkalainen helluntaipastori oli monella tapaa apostolinen ja profeetallinen hahmo: jengityön aloittaminen New Yorkin slummeissa laajentuen maailmanlaajuiseksi herätykseksi ja kuuluisa Näky-kirja 1970-luvun puolivälissä. Tämän jälkeen hän toimi varsinaisena kristikunnan unesta herättäjänä (kyynisimpien mielestä jopa liiaksikin) ja varoitti useaan otteeseen tulevasta talouskurimuksesta. Kuka ottaa Kristuksen universaalissa ruumiissa nyt tämän Jumalan miehen paikan?

Muita merkittäviä poisnukkuneita pyhiä olivat anglikaaniteologi John Stott, jolla oli merkittävä rooli ns. Lausannen liikkeessä, joka edustaa tervettä, raamatullista vastavoimaa Kirkkojen Maailmanneuvoston ekumeenisille pyrkimyksille. Näissähän monet näkevät jopa selviä pyrkimyksiä kokonaisen uuden maailmanuskonnon julki lanseeraamiseen. Lausannen liike sen sijaan pitää eri tunnustuskuntien organisatorista yhtymistä tärkeämpänä asiana maailman evankelioiumista ja kansojen opetuslapseuttamista tätä kautta. Jokainen UT:nsa lukenut ymmärtää kummassa ollaan oikeilla jäljillä. Pakistanilainen ministeri Shahbaz Bhatti, joka edusti maansa kristittyä vähemmistöä, surmattiin kuluneena vuonna ikäänkuin muistutuksena meille lännen kristityille siitä, että raamatullisesti ajattelevat kristityt ovat edelleenkin suurin vainottu ihmisryhmä maailmanlaajuisesti asiaa tarkasteltuna. Heistä nyt vain ei ole niin mediaseksikästä pitää ääntä - poliittisesta korrektiudesta puhumattakaan.

Suomen hengellisessä kentässä eräs kuumimpia puheenaiheita oli eri herätysliikejärjestöjen toteuttama Älä alistu-videokampanja. Se osui täydellisesti sekä ajan hermoon että mukavuusalueen ytimeen. Touché!, sanoisi kalpamiekkailija. Osoituksena tästä oli kantelu Julkisen sanan neuvostoon ja varmemmaksi vakuudeksi raju, yksisilmäinen lokakampanja mediassa. Liikuttavalla innolla kirkon johto, arkkipiispaa myöten kiirehti irtisanoutumaan omien jäsentensä tekosista. Muutenkin perinteisten herätysliikejärjestöjen (herännäisyyttä lukuunottamatta) asema kirkossa alkoi käydä tukalaksi, kun niitä uhkailtiin eri tahoilta rahahanojen sulkemisella. Sinänsä ihan tervettä ravistelua, ettemme olisi minkään muun kuin vain sen varassa, minkä Jumala seurakunnassaan vaikuttaa. Uusitestamentillisina esimerkkeinä vaikkapa Paavalin ideoima keräys Jerusalemin köyhille kristityille ja pieni poiminto Johanneksen 3. kirjeestä, jossa todetaan eräistä sananjulistusmatkalle lähteneistä uskovista, että he eivät vastaanota pakanoilta mitään.

Kun sitten ajatellaan todellisia vaikuttajia kristittyjen piirissä maassamme, nousee esille erityisesti kolme nimeä. Kuten jo aiemmin olen todennut, niin sellaiset kaverit kuin Miikka Ruokanen, Ari Puonti ja Tapio Puolimatka ovat olleet ne, jotka eniten ja syvimmin ovat pystyneet järkyttämään vallitsevaa sekulaaria ajattelu- ja arvohegemoniaa maassamme. Sekä Älä alistu-kampanja kuten myös erityisesti Ari Puonnin toiminta herättävät toiveita uudenlaisesta verkottumisesta raamattu-uskollisten kristittyjen kesken yli tunnustuskuntarajojen Suomessa.

Reilu vuosi takaperin evl. kirkon seurakuntavaaleissa tapahtui melkoinen kirkollisen liberaalisiiven invaasio kirkollisille luottamushenkilöpaikoille. Viime kevään eduskuntavaaleissa tapahtui sitten kova vastaisku tälle arvovapaalle liberaalisiiven vyörytykselle, kun konservatiivinen kansanosa aikaansai Ison Jytkyn ja perussuomalaiset saivat korotettua paikkalukunsa eduskunnassa neljästä 39:ään. Itselläni on sellainen tunne, että tämä oli vasta alkua uudenlaiselle kehitykselle maassamme. En näe tätä tulevaisuuden skenaariota mitenkään ongelmattomana tai helppona. Itse asiassa usein toistamani esirukousaihe yleisen yhteiskuntarauhan säilymisen puolesta maassamme nousee juuri näiden näkymien ääreltä.

Ehkä pahimmanlaatuiset ainekset maan sisäisen tilanteen polarisoitumiselle ovat kasassa silloin, kun ulkopuolelta meitä uhkaa esim. eurokriisin kaltainen massiivinen taloudellinen uhka ja sisäpoliittisesti meitä leimaa yhä lisääntyvä polarisaatio eri yhteiskuntaelämän alueilla, jota höystetään tavallisen kansan jokapäiväisillä kokemuksilla epäoikeudenmukaisesta järjestelmästä.  


VUOSI 2011, osa I

...oli sangen poikkeuksellinen vuosi. Mietipä luonnonmullistuksia: maanjäristykset Japanissa, Turkissa, Perussa, USA:n itärannikolla, Uudessa Guineassa - niin, ja tietenkin myös Kouvolassa. Japanissa maanjäristyksen vaikutuksesta syntyi tsunami ja sen seurannaisena ehkä kaikkien aikojen kallein ydinvoimalaonnettomuus. Pelkästään  Fukushima maksoi 150 miljardia euroa ja noin 15 000 ihmisen hengen. Vain sen kaukainen sijainti estää meitä ymmärtämästä tuhon ja sen vaikutusten laajuutta.

Vuosi muitetaan "arabikevään" vuotena, joka mullisti vanhan vallanpidon Tunisiassa, Libyassa, Egyptissä, Jemenissä ja uhkaa edelleen diktatuuria Syyriassa. Tällaista vanhaa kyynikkoa vaan ihmetyttää parikin asiaa: missä vaiheessa siitä Gaddafistakin tuli oikein paha diktattori suomalaisen tiedonvälityksen silmissä ja mitä vastaavanlaista lieneekään tapahtunut esim. Saudi-Arabiassa, Bahrainissa, Abu Dabissa, Omanissa tai Kuwaitissa, josta ei vaan uutisoida?

Oma kysymyksensä edelleenkin on se, mitä tulee tilalle? Esim. Egyptin tilanne ei mitenkään herätä toiveita paremmasta. Syyrian kohdalla taas lienee odotettavissa ainakin jollain tavalla Libyan kaltainen kansainvälinen interventio ja maan hallinnon uudelleenjärjestely. Mikä on sen vaikutus Lähi-idän tilanteeseen noin yleensä, jää nähtäväksi. Ainakin Libanon huokaisee helpotuksesta, kun taas paineet Iranin suuntaan kasvavat entisestään.

Mutta 2011 muistetaan myös järkyttävästä terroriteosta Norjassa Utoyan saarella, jossa militantti äärioikeistolainen surmasi 77 nuorta työväenpuolueen leirillä. Tätä järkyttävää massasurmaa kiirehdittiin koitimaan politiikassakin häikäilemättä käyttämään hyväksi esim. vaalitappion kärsineiden demarien leirissä. Konservatiivisista kristityistä yritettiin tehdä vähintäänkin osasyyllisiä murhaamiseen aina tv-uutisia myöten, vaikka Breivikin lanseeraama käsite "kulttuurikristitty" on valovuosien päässä tavallisen suomalaisen rivikristityn ajattelusta. Pitkällä tähtäimellä tuo median syyttävää sormea heristävä toiminta on hyvin lyhytnäköistä. Se itse asiassa vain ruokkii ääriajattelua ja sen pohjalta nousevaa toimintaa syyllistäessään aiheettomasti ja luodessaan epäoikeudenmukaista ajattelun rajoittamista ajavaa ilmapiiriä maahamme.

Mitä muuta? Osama bin Laden saatiin vihdoin kiinni ja hengiltä, Kim Jong-Il kuoli liki seitsemänkymppisenä, Nokia oli valtavissa ongelmissa, Afrikan sarven alueella noin 13 miljoonaa ihmistä on välittömän ruoka-avun tarpeessa ja Kreikan talouskriisi uhkaa levitä muihin Välimeren maihin. Viime mainitusta on taviksen vaikeaa, ellei peräti mahdotonta saada mitään tolkkua. Paikallislehden (sit. porv.) toimittajaa lainaten, "luultavasti mekin pienessä Suomessa maksamme vielä kipeät rahat siitä, että liityimme EU:hun."

Suomalaisen valtamedian lippulaivan Helsingin Sanomien jouluaaton pääkirjoituksessa kehotetaan päättäjiä katsomaan tulevaisuuteen. Viereen piirretyssä kuvassa tonttulakkipäinen Jyrki ja huopatossuinen Jutta tiirailevat kaukoputkella sinne em. kaukaisuuteen. Kirjoituksessa viitataan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimukseen, jossa poliittisen päätöksen tekijöitä kehotetaan katsomaan kaukaisuuteen ja varautumaan epävarmuuteen. (No, tämän viime mainitun on jo taviskin ymmärtänyt tehdä!)

Etlan tutkijoiden mukaan tämä on mahdollista esimerkiksi sopimalla jo nyt mekanismeista tai toimista, jotka otetaan käyttöön, jos esim. velkaantumisaste karkaa käsistä. Jos erilaisiin epävarmuustekijöihin osataan varautua ajoissa, yhteiskunta voi selvitä vähäisemmällä velkataakalla ja verorasituksella (so. veronkorotuksilla). Reagointi vasta vallitseviin olosuhteisiin voisi taas vain pahentaa tilannetta. "Hallitsijoiden kannattaa tutkia ennusmerkkejä tässäkin ajassa", päättää Hesari pääkirjoituksensa.  No, tämä on - ilman sarvia ja hampaita - helpommin sanottu kuin tehty.

Toistan edelleen ajatukseni siitä, että juuri nyt olisi suuri tarve Danielin kaltaiselle profeetalliselle valtiomiehelle. Toinen hyvä vaihtoehto olisi johtavassa valtionvirassa olevien henkilökohtaisessa uskossa olevien virkamiesten tiivis rukousyhteys. Tuosta voi jo hyvin päätellä, etten oikein ole perinteisiä luterilaisen "kahden regimentin" opin miehiä. Konstantinolaisen paradigman mennessä mailleen moni muukin asia menettää valovoimaisuutensa. Tai voihan se olla, että joskus ennen asiat toimivat noin (ainakin jollain tavalla), mutta uusi aika vaatii uudenlaista radikaaliutta toimintatavoissa.


Tuesday, December 27, 2011

Joulun tähdestä

Luin juuri Hesarin nettisivuilta pienen uutisen tähti-ilmiöstä, jonka itämaan tietäjät näkivät ja jota he lähtivät seuraamaan. Kaivelin sitten vanhoja muistiinpanojani ja mieleen tulivat asiat, joita rovasti Risto Santala joskus on kirjoittanut aiheesta.

Juutalainen kirjallisuus puhui Jeesuksen syntymän aikaan paljon "Messiaan tähdestä". Aggadoth Massiah kertoo tähdestä, joka nousee Jaakobista, kuten 4.Moos. 24:17:ssä on ennustettu. Profeettatargum Joonatan nimeää Messiaan syntymäpaikaksi Beetlehemin Miika 5:1:n ennustuksen mukaan. Rabbi Simeonin, Jochain pojan mysteeri lupasi tähden ilmestyvän kahta vuotta ennen Messiaan syntymää.

Näiden kirjoitusten ollessa hyvin tunnettuja Israelissa ja sen naapurimaissa osattiin siis odottaa "Messiaan tähteä" ja Hänen syntymäänsä. Esim. nykyinen Jemen oli mooseksenuskoinen n. v. 120 eKr. - 500 jKr. ja siellä odotettiin aivan erityisellä innolla juutalaista kuningasta syntyväksi.

Tähtitieteilijä ja rabbi Abrabanel (kuoli v. 1508 jKr.) kertoo planeettakonjunktiosta, joka nähtiin v. 747 AUC (so. mitattuna vuosina Rooman perustamisesta) eli v. 7 eKr. Hänen mukaansa Danielin kommentaari kertoo noin kolme vuotta ennen Mooseksen syntymää nähdyn samanlainen Jupiterin ja Saturnuksen konjunktio Kalojen tähtikuviossa. Jupiterin ajateltiin olevan kuningastähti, roomalaisen historioitsija Tacituksen mukaan vieläpä juutalaisen kuninkaan tähti. Santalan mukaan muinaisjuutalainen traditio puhuu Saturnuksesta juutalaisia suojelevana tähtenä. Kaldealaisen käsityksen mukaan taas Kalojen tähtikuvio Pisces merkitsi Välimeren rannalla olevaa "Länsimaata". Nykyisen Irakin eteläosissa sijainneesta Kaldeasta länteen on juuri Israel.

1600-luvulla eläneen saksalaisen matemaatikon ja tähtitieteilijän Johannes Keplerin mukaan v. 7 eKr. esiintyi kolminkertainen planeettakonjunktio touko-, loka- ja joulukuussa. Tavallisesti se esiintyi noin 800 vuoden väliajoin. Sen esiintyessä peräti kolme kertaa kalenterivuoden sisällä havahtuivat sen ajan tähtitieteilijät ja Messiaaseen liittyvät ennustukset muistettiin. Babyloniasta löytyi v. 1925 savitauluja, jotka mainitsevat tämän konjunktion havaitsemisen.

Kun sitten Matteus evankeliuminsa toisessa luvussa kuvaa näitä Messias Jeesuksen syntymään liittyviä tapahtumia, keromusta itämaan tietäjistä ja toteutuneita ennustuksia, hän seuraa tiukasti Targum Joonatanin lainausta Miikan kirjasta. Siellähän Messiaan syntymäpaikka ennustetaan yksiselitteisen tarkasti (5:1).  Juutalainen rabbiininen kirjallisuus on siis ollut Matteukselle hyvin tuttua.

Planeettakonjunktionin jälkeen oli juutalaisten keskuuteen levinnyt messiaaninen liike. Jotain osviittaa tästä uskonnollisesta liikehdinnästä voimme saada Luukkaan evankeliumin toisen luvun lopussa, jossa kuvataan kahta tulevaa Messiasta odottavaa henkilöä, vanhaa Simeonia ja naisprofeetta Hannaa. Kuuluisa juutalainen historioitsija Josefus Flavius kertoo tähän aikaan esiintyneen huhun, jonka mukaan Jumala oli päättänyt lopettaa roomalaisherruuden. Tähti oli jumalallinen merkki tästä ja ilmoitti juutalaisen hallitsijan saapumisesta.

Valta-asemansa varmistaakseen kuningas Herodes menetteli Matteuksen 2:16-18 kuvaamalla tavalla. Herodes siis surmautti kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset sen mukaan, mitä hän oli saanut kuulla itämaan viisailta tietäjiltä planeettakonjunktiosta kaksi vuotta aikaisemmin.

Itämaan tietäjistä kirjoittaessaan Matteus käyttää heistä termiä "magoi", mikä on alunperin merkinnyt perisialaista tai meedialaista pappisryhmää, joka tutki luonnon, astrologian ja lääketieteen salaisuuksia. Myöhemmin sana merkitsi yleensä itämaalaista tai egyptiläistä , joka työskenteli astrologian parissa. Tässä mainitut "tietäjät" eivät siis olleet mitään kuninkaita tai heidän lähettiläitään, kuten esim. varhaiskristillisessä kirkollisessa traditiossa heidät mielellään kuvataan. Samoin teoriat kolmesta kuninkaallisesta hahmosta kolmen eri mantereen edustajina, jonka perusteluna on käytetty Ps. 72:9-11:a, ovat enemmänkin mielikuvituksen tuotetta.

He tulivat siis mitä ilmeisemmin Babyloniasta, jossa Messias-odotus juutalaisten parissa oli säilynyt koko diasporan ajan. Messias-tähden eli Jupiterin ja Saturnuksen yhtymistä. Kun he kertovat nähneensä "hänen tähtensä itäisillä mailla" (kr. ton astera en tee anatolee), olisi parempi käännös ehkä "hänen tähtensä nousussaan" (Matt. 2:2). He olivat siis lähteneet seuraamaan nousevaa kirkasta tähteä ja matkanneet idästä länteen. Heidän lahjansa juuri syntyneelle juutalaisten kuninkaalle olivat Matt. 2:11:n mukaan kyllä mitä kuninkaallisimmat ja sisälsivät vahvaa vertauskuvallisuutta. Kulta viittasi lapsen kuninkuuteen, suitsuke taas merkitsi rukousten kuulemista ja mirha ennakoi Jeesuksen tulevaa voitelemista hautausta varten.


Sunday, December 25, 2011

Kontekstualisoitu joulukuvaelma


Kolme itämaan viisasta miestä Suomen Siionissa: Miikka Ruokanen, Ari Puonti ja Tapio Puolimatka. Nämä kolme nimittäin ovat parin viimeksi kuluneen vuoden aikana kaikkein eniten pystyneet järkyttämään meitä monoliittisena todellisuutena ympäröivän uusateistisen moniarvoisuuden muureja.

Herodeksen palatseissa näyttävät nykyäänkin asustelevan ajan hengen vaikutuksen edustajat. Joukosta näyttää löytyvän niin poliittisen johdon, sekulaarin median kuin kirkollisen eliitinkin edustajia. Lupauksen lapset eivät saa olla heiltä rauhassa tänäänkään.

Yöllä laumaansa kaitsevat paimenet taitavat löytyä nykyään Hurstin leipäjonolaisten joukosta.

Herran enkelin rooli taas taitaa langeta sille roomalaiskatoliselle oppositiopoliitikolle, joka nykyisin niin usein esiintyy mediassa perinteisten kristillisten arvojen puolustajana.

Vanha Simeon ja naisprofeetta Hanna... Niin, näyttää Suomenkin Siionista vielä löytyvän niitä, jotka kärsivällisesti odottavat luvattua Messiasta.

Saturday, December 24, 2011

Kaksi sanankuulijaa

"Pappi Sakarias, Abian osastoa
(Luuk. 1:5)

Silloin Sakariaalle ilmestyi Herran enkeli, joka seisoi suitsutusalttarin oikealla puolella. Hänet nähdessään Sakarias säikähti ja joutui pelon valtaan.
-------

- Miten minä voisin tämän käsittää? Minähän olen vanha mies ja vaimonikin on tullut iäkkääksi.

Enkali vastasi hänelle: Minä olen Gabriel, joka seison Jumalan edessä. Minut on lähetetty sinun luoksesi puhumaan ja julistamaan sinulle tämä ilosanoma. Mutta sinä tulet mykäksi, etkä kykene puhumaan ennen kuin sinä päivänä, jona tämä tapahtuu, koska et uskonut minun sanojani, jotka toteutuvat ajallaan."


(Voisiko kenellekään papille käydä onnettomammin kuin että hän menettää äänensä?)



"...Jumala lähetti enkeli Gabrielin Galileaan, Nasaret-nimiseen kaupunkiin, neitsyen luo, joka oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosef-nimiselle miehelle. Neitsyen nimi oli Maria.

Tullessaan sisälle hänen luokseen enkeli sanoi: Terve armoitettu! Herra olkoon kanssasi!

Maria hämmentyi kovin näistä sanoista ja mietti, mitä tämä tervehdys mahtoi merkitä. Niin enkeli sanoi hänelle: Älä pelkää, Maria...
-------

Silloin Maria sanoi: Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle sanasi mukaan."
(Luuk. 1:38)


"Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat mieleensä ja mietti niitä sydämessään."
(Luuk. 2:19)


Wednesday, December 21, 2011

Joululukemista

Suosittelen näinä tulevina joulun luppoisina pyhinä lukemaan mielenkiintoista blogia nimeltä Torvi - (Pinta)raapaisuja vanhoillislestadiolaisuudesta. Blogi avaa hyvin ko. herätysliikkeen kuulumisia, tuntumia ja prosesseja. Erityisen vakavasti kehotan tutustumaan Isän nro 99 seikkailuihin yhteisönsä, perheensä ja ystävänsä Nelsonin luomissa ristipaineissa. Isä nro 99:n kokemukset sananjulistajuuden kynnyksellä kuvaavat osuvasti kutsumukseen sisältyvää problematiikkaa.

Suosittelen. Matkailu avartaa.


Friday, December 16, 2011

Mediatsekkaus 20

Kirkko ja kaupunki-lehti kantaa nyt selkeästi kirkon yksipuolisen suvaitsevaisuusajattelun esitaistelijan viittaa. Jopa sen edelläkävijä ja isoveli, Kotimaa, joutuu sivusta seuraten vain kommentoimaan pikkuveikkansa tekemisiä. Yksipuolisella suvaitsevaisuusajattelulla tarkoitan juuri sitä, mitä epäilitkin minun tarkoittavan: kirkossa ja yhteiskunnassa yleensä on olemassa sekä oikeaa että väärää suvaitsevaisuutta. Oikea suvaitsevaisuus kohdistuu oikein (so. meidän tavallamme) ajatteleviin ja uskoviin. Väärää suvaitsevaisuutta taas edustavat juuri ne, jotka ovat eri mieltä. Heitä saa vapaasti pilkata ilman pelkoa vihapuheesta tmv. Koko "vihapuhe"-termiä käytetäänkin tätä nykyä ihan samanlaisena tarkoitushakuisena ja kritiikittömänä leimakirveenä kuin mitä esim. sellaisia sanoja kuin "imperialistinen", "neuvostovastainen" tai "vanhoillinen" käytettiin vanhana kunnon suomettumisen aikana.

Kirkko ja kaupunki alkaa siis entistä enemmän muistuttaa tuota surullisen kuuluisaa suohon uponnutta tankkia, joka itse ei enää liiku mihinkään suuntaan, mutta jonka tykkitorni pyörii 360 astetta ympäri ja joka epäröimättä ampuu kaikkea mikä liikkuu.

Kuuluisa amerikkalainen ateisti ja uskontokriitikko Christopher Hitchens on kuollut 62-vuotiaana. Mieleen tulevat C.S. Lewisin sanat erään miehen haudalla, jonka kivessä oli muistokirjoitus: "Tässä lepää ateisti, täydessä puvussa, mutta vailla paikkaa, mihin mennä." Lewis oli todennut tuohon: "Lyön vetoa, että hän toivoisi noiden sanojen olevan totta."



Wednesday, December 14, 2011

Muistiinpanoja Aamoksen kirjasta

Profeetta Aamos ei ollut mikään "ammattiprofeetta", vaan  karjapaimen Tekoasta, Juudasta, joka vaikutti pohjoisvaltakunnassa Israelissa 700-luvun puolivälissä (7:14-15). Elettiin valtakunnan jakaantumisen aikaa. Tuolloin Israelissa vallitsi toisaalta korkea elintaso, toisaalta myös yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. Profeettana Aamos oli klassinen "rauhanhäiritsijä", joka tänään saisi monet huutamaan "seurakunnallisen järjestyksen" yms. perään. Hän nimittäin astui esiin Beetelissä vietetyssä elojuhlassa ja toi tuohon tilanteeseen tuomion sanoman Herralta. Aamos näyttäisi olevan ensimmäinen VT:n profeetoista, joka julisti valtakunnan häviötä ja kansan viemistä pakkosiirtolaisuuteen Herran tuomiona kansan poikettua pois Jumalan laista (3:12-15). Kauaa Aamos ei saanut profeetantointaan harjoittaa, vaan paikallinen virkamiespappi hääti hänet melko nopeasti (7:10-13).

Aamoksen julistuksesta näkyy - muun VT:n ilmoituksen tavoin - selvästi Israelin kansan erityisasema Jumalan suunnitelmissa ja sen velvoittavuus (3:1-2). Sen tähden, että Israel on valittu kansa, se saa osakseen aivan erityistä Jumalan kasvatusta ja kuritusta. Samoin Juudan valtakunta saa nuhteet Jumalalta nimenomaan sen tähden, että se on hylännyt Herran lain, eikä pitänyt Hänen käskyjänsä (2:4). Jumala osoittaa näin pyhyytensä omissaan ja tältä pohjalta Pietarikin muutama sata vuotta myöhemmin kirjoittaa siitä, miten "aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta" (1.Piet. 4:17).

Israel ja etenkin hallitseva yläluokka eli siis ylellisyyden ja uskonnollisen itsevarmuuden keskellä, odottaen "Herran päivän tulemista" (5:18). Tämä kun tulisi vapauttamaan heidät ympäröivien pakanakansojen uhan alta. Edellä kerrottuun viitaten he eivät kuitenkaan ymmärtäneet sitä, että Herran päivän tuleminen merkitsisi tilinteon päivää ennen kaikkea heille itselleen. Samoin kuvitteli juutalainen kansa Jeesuksenkin päivinä (Room. 2:3). Nykypäivänkin herätysvisioinneissa useimmiten unohdetaan tämä.

Koska Israel ei halunnut kohdata Jumalaansa oikealla tavalla ja armollisena Isänä, he saisivat kohdata Hänet tuomarina (4:12). Tässä Herran sanassa Israelin kansalle on jotain samaa, mitä Hän myöhemmin puhuu Sardeen seurakunnalle Ilm. 3. luvun alussa. Mikäli ko. seurakunta ei tee parannusta ja ala valvomaan, Herra tulee sen päälle kuin varas (3:3). En tiedä, onko tämä ihan vain semantiikkaa, mutta minusta on mielenkiintoista, miten sekä Jumalan tuomion että siunauksen eli Pyhän Hengen kasteen yhteydessä käytetään samaa "päälle tulemisen" ilmaisua.

Sama asia pätee myös käsitteeseen "tuli". Aamos kehottaa kansaa etsimään Herraa, jotta se saisi elää. Jos näin ei kävisi, niin Herra olisi oleva kuin tuli, joka tunkeutuu sisään Joosefin huoneeseen (so. pohjoisvaltakunta Israel) ja kuluttaisi sen. Tulihan on Raamatussa vertauskuva toisaalta sekä Pyhästä Hengestä (Apt. 2:3) että toisaalta myös Jumalan tuomiosta (5:6). Jos Israel ei hyväksynyt Herraa valtionsa uudistajaksi, eikä siis ollut valmis vastaanottamaan Pyhän Hengen tulta puhdistavana ja pyhittävänä Tekijänä, se tulisi saamaan osakseen Jumalan tuomion tulen.

Tuli siis aina puhdistaa, polttaa pois kuonan ja karkaisee. Tämä tapahtuu historiassa niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin kohdalla joko parannuksen ja pyhityksen tulena tai sitten tuomion tulena (Mal. 3:3, 4:1). Itse asiassa myös Johannes Kastajan julistuksessa näemme saman Pyhän Hengen kaksinaisen "joko - tai"-roolin. Kun hän julisti Juudean erämaassa parannuksen kastetta merkkinä valmistautumisesta kohtaamaan tuleva Messias, siinä on koko ajan mukana parannuksen teon ja jopa tuomion läsnäolon ulottuvuus.

Johanneksen mukaan kirves on pantu puun juurelle ja jollei aleta tehdä parannuksen soveliaita hedelmiä, niin puu hakataan poikki ja se heitetään tuleen (Matt. 3:8-10). Johannes sanoo olevansa se, joka kastaa vedellä parannukseen, kun taas tuleva Messias kastaa Häntä odottavat Pyhässä Hengessä ja tulessa. Näin tuleva Messias siis puhdistaa ja kokoaa omansa talteen, kun taas muille koittaa tuomion tulen osuus (Matt. 3:11-12). Itse asiassa voimme vetää linjan tästä kasteesta Pyhässä Hengessä ja tulessa, ei vain koskemaan koko uuden liiton seurakuntaa (1.Kor. 12:13), vaan myös koko maailmaa koskeviin mittasuhteisiin. Koko maailmankaikkeus on näet sekin talletettu tulelle jatulee  sekin kerran kohtaamaan loppunsa tulessa, jossa taivaat katoavat ja koko maa palaa (2.Piet. 3:7, 10).

Aamoksen mukaan parannuksen tekoon kuuluu olennaisena osana myös murehtiminen. Oman aikamme pinnalliselta julistukselta tämä helposti unohtuu, mutta myös Paavali muistuttaa korinttilaisia Jumalan mielen mukaisesta murheesta, joka poikii parannuksen tekoa ja johtaa pelastukseen (2.Kor. 7:10-11). Kun Israelin kansa oli surutonta, sillä ei ollut tätä oikeaa Jumalan mielen mukaista murhetta. Jollei taas ole murhetta synnin tähden, niin sitten tulee kerran olemaan murhetta synnin seurausten tähden (Aam. 6:6 ja 2.Kun. 17:1-23).

Aamos sanoo Jumalan lopulta lähettävän maahan täysin uudenlaisen nälän ja janon muodon, nimittäin Herran sanojen kuulemisen nälän (8:11). Tämä on seurausta siitä, että kun aikanaan ei haluttu kuulla Herran sanaa, niin lopulta tulee vaihe, jolloin Herran sanojen puhujia ei yksinkertaisesti enää löydy. Jumalan tuomioiden tarkoituksena on aina ensisijaisesti vetää ihmiskuntaa parannukseen. Mikäli tämä(kään) ei auta, seuraa Jumalan tuomion kaikkein rankin vaihe. Se on se, että Jumala hylkää ihmisen kokonaan eli ei enää puhu, eikä kommunikoi mitään ihmiselle, oli sitten kyseessä yksilö tai yhteisö.

Profeettakirjansa lopulla Aamokselle näytetään toivoa herättävä näky kaukaisesta tulevaisuudesta:  Herra tulee uudelleen pystyttämään Daavidin sortuneen majan ja ennallistamaan Israelin (9:11). Aamoksella toistuu tässäkin kohdassa profeetallinen ilmaisu "sinä päivänä", joka juutalaisten rabbien mukaan viittaa "Messiaan päiviin". Samaiset rabbit sanovat, että Messias on tämän mukaan oleva "Bar Nafle" eli "Sortuneen Poika".

Tämä ilmaisu "jonkun/jonkin poika" (vrt. esim. Barnabas eli ["profeetallisen] kehotuksen poika", Apt. 4:36) on seemiläisten kansojen yleisesti käyttämä sidonnaisuutta tai omistajuutta johonkin kuvaava termi. Messias Jeesus on siis sitoutunut korjaamaan sortuneen ja palauttamaan ennalleen sen, mikä on ollut hajonneena. Tämäkin totta niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.


Sunday, December 11, 2011

Skenaarioista profeetallisuuteen

Tampereen yliopiston aate- ja oppihistorian dosentti Juhani Sarsila toteaa Aikalainen-lehden haastattelussa, että nykyistä eurokriisiä voidaan hyvin verrata Rooman tasavallan viimeiseen vuosisataan. Sille oli Sarsilan mukaan ominaista moraalinen kato ja kaoottisuus. Tilanne muistuttaa paljon omaa aikaamme. "Elämme pysyvän huolen ja epävarmuuden tilassa. Tämä on menoa. Ikuisuus takana ja loppu edessä." Kannattaa lukea muutenkin kokonaan tuo haastattelu, joka pitää sisällään useita osuvia huomioita ajastamme.

Ehkä Suomi onkin tehnyt rankkoja virheitä arvioidessaan omaa kriiseistä selviytymistään. Ehkä on liikaa luotettu muiden eurooppalaisten kansojen hyväntahtoisuuteen ja rehellisyyteen, mikä onkin suomalaisten suurin kansallinen virhe osana suurta paneurooppalaista kansojen perhettä. Tosiasiassa pohjoisen periferian maa ei EU:n vallan keskiössä näyttäydy suinkaan niin attraktiivisena kuin kuvittelemme, varsinkin jos panostus yhteiseen talouspottiin alkaa olla katkolla. Kannattaa muistaa, että historian aikana reaalipolitiikka on ennenkin sanellut erilaisten molotov-ribbentrop-sopimusten sisällön.

Joka tapauksessa euromaiden velkaantuneisuus kertoo lahjomattomalla tavalla sen, että elintaso nyt on korkeampi kuin mihin meillä oikeasti olisi varaa. Tuore tutkimus EU-maiden harmaasta taloudesta nousee reilusti yli 1850 miljardin euron. Eli ainakin tuon verran veronmaksajien euroja päätyy erilaisiin veroparatiiseihin. Olemme sis kusessa - anteeksi tämä vulgaari lausahdus - mutta näin on.

Hämmentyvä aikamme tuottaa siis kyllä koko ajan uusia ja uusia skenaarioita siitä miten meidän voi käydä. Viimeisimpänä Ulkopoliittinen Instituuttikin uusi aiemmin loppukesästä esittelemiään tulevaisuuskuvia. Ajattelen näiden kaikkien kyllä tavallaan palvelevan meitä miettiessämme, rukoillessamme ja työstäessämme tulevaisuuteen liittyviä teemoja ja tavoitteita. Se, mitä eniten kuitenkin eniten tarvitsemme, on Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle.

Oikeasti me voimme kyllä oppia historiasta. Profeetta Jeremian kautta Herra kehottaa katumatonta Juudan kansaa kysymään muinaisia polkuja ja etsimään sitä, mikä on hyvä tie, jotta he löytäisivät levon sisimpäänsä (Jer. 6:16). Se, mitä Jumala on historiassa tehnyt ja miten Hän on toiminut jonkun yhteisön tai erityisesti Israelin kansan kohdalla, on tarkoitettu meille opiksi ja malliksi Jumalan toiminnasta historiassa.

Profeetta Jesaja kertoo Juudan kuningas Hiskian rakentaneen vesijohdon kerätäkseen juomakelpoiset vedet Jerusalemin muurien sisäpuolelle Siiloan lammikkoon. Tunnelin rakentaminen on iso projekti ja pituutta sille kertyi liki viisi ja puoli sataa metriä. Hiskia vahvisti muutenkin Jerusalemin muureja. Jesaja näkee näyssä Jerusalemia ympäröivät kukkulat mustanaan vihollisjoukkoja ja kuvaa sitä, miten kansa uhan alla piti turvanaan "Metsätalon asevarastoa", vahvistettuja muureja ja vesijohtotunnelia.

Kuitenkin Herran antama tuomio tästä kaikesta on tyly: "Mutta Hänen puoleensa te ette katsoneet, joka tämän tuotti, Häntä te ette nähneet, joka tämän kauan sitten valmisti" (Jes. 22:7-11). Tässä sanankohdassa on jotain hyvin profeetallista omaa aikaamme ajatellen: niin nytkin on tehty hankkeita ja suunnitelmia, joiden lähteenä ei ole ollut kunnioitus Jumalaa kohtaan ja Hänen äänensä kuunteleminen. Tämä on totta niin eurooppalaisen kansainyhteisön tasolla kuin oman maammekin kohdalla.

Kuitenkin Jumala on antanut meille suomalaisille vastuun ensisijaisesti omasta itsestämme, maastamme ja kansastamme. Kansojen Jumala on uskonut meille kansakuntana tietyt rajat, tietyn vaikutusalan ja siihen liittyen tietyn määrän (so. paljon) hengellistä hyvää. Näiden perusteella Herra odottaa meiltä kuuliaisuutta ja uskollisuutta Hänen Sanalleen. Jos jollekin on uskottu paljon, kuuliaisuuden vaatimus on aina suhteessa siihen.

Oltiin kirkosta ja sen johdosta muuten mitä mieltä hyvänsä, niin heiltä Jumala kuitenkin odottaa käytännössä oman Sanansa esilläpitämistä ja sen pohjalta nousevien arvojen kunnioittamista. Kun kirkko, sen omat piispat etunenässä, on entistä enemmän luopumassa raamatullisuuden periaatteesta, se samalla näyttää esimerkkiä muulle kansalle ja koko maalliselle hallitus- ja esivallalle, miten elää suhteessa Jumalan ilmoitukseen Raamatussa. Sen tähden se on ensisijaisesti vastuussa luopumuksesta: kirkon johdon olisi jo aikaa päivää sitten tullut korottaa äänensä nykyisen suuntauksen pysäyttämiseksi ja korjaamiseksi. Se, että nyt ollaan jo näin pitkällä, ei mitenkään vähennä sen vastuullisuutta.

Sama periaate koskee myös muiden kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen johtajia. Loppupelissä olemme kaikki vastuullisia maamme tilanteesta kokonaisena Jumalan kansana, Kristukseen turvaavina suomalaisina. Aivan kuten Danielkin teki, niin meidänkin tulee rukouksessa tunnustaa omat ja kansamme synnit Jumalalle (Dan. 9:20). Nykyinen taloudellinen kurimus, jonka seuraavaa vaihetta on perin vaikea ennustaa, ei ole sattumaa kohdallamme. Jumala haluaa selvästi puhua meille jotain sen kautta. Olemmeko mekin unohtaneet Hänet, joka tämän kaiken meille tuotti?

Saturday, December 10, 2011

Mikä sitten olisi hyvää kehitystä Suomessa?

Kristinuskolla ja erityisesti evl. kirkolla on ollut merkittävä rooli Suomen historiassa kansaa yhdistävänä ja yhteiskuntaa koossa pitävänä voimana, ranskalaista sosiologi Émile Durkheimia (1858 - 1917) vapaasti lainaten. Eri tilanteissa se on tosin näyttäytynyt eri tavoin, joskus jopa ihan päinvastaisillakin tavoilla. Esim. v. 1918 tapahtumissa kirkko oli selvästi valinnut puolensa ja asettui yksipuolisesti vain valkoisten puolelle. Heidät nähtiin yhteiskuntaa koossa pitävänä, laillisen hallitusvallan edustajina, kun taas punaiset vastaavasti nähtiin kapinoitsijoina ja entisen miehittäjän hännystelijöinä. Niinpä heidät antikristillisen aatteen edustajina jopa demonisoitiin. Olen tosin kuullut, että Tampereen veristen taistelujen aikana molempien puolten edustajia hakeutui turvaan tuomiokirkkoon, mutta en ole mistään tarkistanut tämän tiedon paikkansa pitävyyttä.

Joka tapauksessa tällöin syntynyt kansan kahtiajako oli kuin avoin, märkivä haava, joka arpeuduttuaankin säilytti tulehduttavan vaikutuksensa vielä hyvin pitkälle 70- ja 80-luvulle asti. Se leimasi pitkään myös kirkollisen kristillisyyden työväestön silmissä "lahtarien" uskonnon edustajaksi. Oikeastaan vasta viime vuosina ollaan kristittyjenkin piirissä herätty rukoilemaan sovitusta ja sovintoa ammoin lyötyihin haavoihin. Talvisodan aikana yhteinen ulkopuolinen vihollinen yhdisti kansan yli koko poliittisen kentän ja eri yhteiskuntaluokkien, eikä kristinuskon merkitys tässä silloinkaan ollut vähäinen. Oltiin mitä mieltä hyvänsä silloisen valtiojohdon uskonvakaumuksen laadusta ja syvyydestä, niin samanlaisia koko kansakuntaa yhteiseen esirukoukseen kehottavia vetoomuksia haluaisin kuulla tämän päivän mediassa.

1990-luvun alun taloudellisen laman aikana kirkko asettui selvästi lamasta ja sen seurauksista kärsivän kansanosan puolelle. 2000-luvun kouluampumisten, tsunamien, pommiräjähdysten ja muiden vastaavien traagisten tapahtumien yhteydessä kirkot nähtiin ihmisiä surun ja järkytyksen keskellä tukevina ja yhdistävinä tekijöinä. Tätä roolia olisi ehkä nykyistä enemmän odotettu tasavallan presidentiltä.

Vastaavasti 2000-luvun kuumassa kirkollisessa puheenaiheessa, ns. homokysymyksessä, kirkolla ei ole ollut selvää kantaa, vaan kannanotoissa on hoiperreltu molempiin suuntiin. Kirkon johdon itsensä taholta tätä käytöstä on yritetty markkinoida positiivisena juttuna, ns. "kirkon moniäänisyytenä". Kuitenkin taitaa olla niin, että tämä kuuma peruna paljasti enemmän kuin mikään muu debatti erään kansankirkollisuuden perusongelman: monet eri tahot, joiden näkemykset saattavat olla hyvinkin kaukana toisistaan, voivat halutessaan puhua ikäänkuin "kirkon äänellä".

Historia toki tuntee myös esimerkkejä kirkosta vallankäyttäjänä, jolloin eriuskolaisia niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin on vainottu ja pyritty vaientamaan eri keinoin, kokoontumisvapauden rajoittamisesta suoranaiseen vainoon asti. Näitä esimerkkejä ei tarvitse hakea luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyajoilta Sveitsin ja Etelä-Saksan kastajaliikkeiden vainoista, vaan tuoreempiakin esimerkkejä löytyy kyllä. Vastaavanlaista kehitystä ollaan saatu todistaa kirkon piirissä enemmänkin viimeksi kuluneen vuoden aikana ja se on kohdistunut kristittyihin nimenomaan kirkon sisällä. Konservatiiviset kristityt kirkon ulkopuolella ovat saaneet olla rauhassa tältä mielipidevainolta ja siihen liittyvältä painostukselta. Näin ainakin toistaiseksi. Ei heiltä tosin ole hirveästi sympatiaakaan herunut uskonveljilleen kirkon sisällä, ei ainakaan julkisuudessa.

Tässäkin tapauksessa uskonto on yhteiskuntaa yhdistävä tekijä, mutta nyt se tapahtuu kirkon kaikkein uskollisimman jäsenkunnan kustannuksella. Lisäksi nyt uskonto vain on käynyt läpi melkoisen käsitteiden muutosprosessin, joka selvästi on hämmentänyt myös sitä tavallista kirkkokansaa, joka ei välttämättä edusta tiukinta herätysliikesiipeä. Kirkossa onkin menossa sen tähän astisen historian suurin muutosprosessi, jolle on muutoksen äkkinäisyyden ohella ominaista se, että kirkon nimetty johto (so. piispat) ei ole kauhean innokkaasti mukana siinä. Koko prosessi onkin masinoitu ulkopuolelta ja piispat joutuvat taipumaan painostuksen edessä. Heistä ei useimmissa tapauksissa näytä löytyvän tarpeeksi selkärankaa palauttaa hommaa edes jollain tavoin raiteilleen.

Aberdeenin yliopiston professori Steve Bruce on sanonut modernisaatiokehityksen muuttavan perinteiset kirkot kirkkokunniksi, joille on ominaista hyvin pitkälle viety sopeutuminen ympäröivän yhteiskunnan moniarvoisuuteen. Niillä on siten hyvin mukautuva ja myönteinen suhde ympäröivään sekulaariin maailmaan ja sen kulttuuriin. Niinpä ei evl. kirkonkaan piirissä Suomessa ole enää yhtä ainoa Raamatun totuutta vallalla. Erityisesti Kuopion hiippakunta näyttää toistuvasti kunnostautuvan tällä saralla. Kuopion piispan Wille Riekkisen ohella kirkon työntekijöiden koulutus erityisesti Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on jo vuosikymmenet jäytänyt sitäkin vähää raamattu-uskollisuutta, mikä herätysliikkeiden kautta on vielä ollut vallalla kirkossa. Erityisesti sellaiset nimet, kuin Heikki Räisänen ja Raija Sollamo (mutta myös monet muut) tulevat jäämään historiankirjoihin tämän degeneraation vahvoina vaikuttajina.

Mikä sitten olisi nykyisessä tilanteessa hyvää kehitystä Suomessa? Olisiko siirtyminen vapaaehtoiseen jäsenyyteen kirkossa hyvä ratkaisu? Silloinhan kaikki yhteisöt olisivat ikäänkuin samalla viivalla. Joka tapauksessa kirkon organisaatiorakenne tulee tulevaisuudessa muuttumaan ja sen taloudelliset resurssit tulevat vähenemään. Olisiko herätysliikkeiden lähtö kirkosta kuolinisku sen hengelliselle elämälle? Voitaisiinko kirkon piirissä löytää tie takaisin johonkin sellaiseen, joka yleensä on ollut elävän uskonnollisen yhteisön ominaisuus? Ehkä joidenkin mielestä siihen ei ole edes tarvetta.

Toisaalta meillä on samaan aikaan esimerkkejä aiemmin tietynlaisen "lahkon" leimaa kantaneiden yhteisöjen kehittymisestä kirkoiksi (ja varmasti myös aikaa myöten kirkkokunniksi). Useimmiten tämä kehitys on selvästi sidoksissa yhteisön omaan elinkaareen: yhteisön protestiliikkeen leima alkaa haalistua, maallikkovetoinen organisaatio korvataan virkapapistolla ja sen oma perinne (joskus erikoisine tunnusmerkkeineen) kanonisoidaan osaksi liikkeen yhteistä historiaa. Radikaalisuuden talttuessa mukaan kuvaan astuvat sitten suvun velvoittava perinne, ikäkausiriitit ja virallinen yhteiskuntakelpoisuus.

Se ainakin näyttää selvältä, että mitä selvemmin yhteisö on alussa ollut vain protestiliike, niin em. kehityskulku tapahtuu sitä joutuisammin. Pelkkä ei-liikkeenä oleminen ei vain yksinkertaisesti riitä. Tilalle ovat useimmat yhteisöt yllättävän helposti omaksuneet juuri itse kritisoimiensa kirkkojen toimintatavat ja ratkaisut. Todellista ulostuloa ei tässä mielessä ole kovinkaan usein nähty. Niinpä institutionalisoituminen aikaa myöten on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kun taas luemme UT:a, niin Jeesus-liikkeen alussa oli voimakas helluntaikokemus. Jos mitä protestia tämän jälkeen ilmenee, se nousee tämän Pyhän Hengen vaikuttaman uuden elämäntodellisuuden pohjalta. Niinpä pääteemaksi ei tule niinkään vanhan vastustaminen, kuin uuden rakentaminen. Tämä näyttääkin olevan ainoa keino välttää edellä kuvattu institutionalisoituminen. Protesti kun on usein niin tiukasti aikaan sidottu, että se ajan muuttuessa johtaa vain joihinkin huvittaviin kravattikieltoihin ym.

Tuesday, December 06, 2011

Onko kansallisvaltioiden aika ohi?


Onko kansallisvaltioiden aika ohi? Onhan tuo idea historian pitkässä juoksussa perin nuori ilmiö. Virallinen historiankirjoitus kuvaa meidät suomalaiset mieluusti osana eurooppalaista kansojen perhettä. Itsenäisyytemmekin on sitä nimenomaan suhteessa itäiseen naapuriimme Venäjään. Ruotsin vallan alta ei juuri kukaan pois haikaillut, vaan eipä kansallisuusaatettakaan ollut vielä vaikuttamassa. Nykyisen Euroopan onnettomat valuutta/velkakriisit saavat koko Euroopan näkemisen yhtenä isona iloisena kansojen kotina tuntumaan vähän yliampuvalta. Ehkä pelkkä identifioituminen osaksi Pohjolaa olisi riittänyt? Tai ehkä Suomen osana on vain tyytyä olemaan periferinen osa jotain - läntistä tai itäistä - suurvaltaa?

Niin, siitä parlamentarismin rapisemisesta ja kansallisvaltioideasta... Ainakin meillä täällä Suomessa parlamentarismi rapisee ja se näkyy, kuuluu ja tuntuu monella tavoin. Jotkut perussuomalaiset kansanedustajat ovat ilmoittaneet boikotoivansa 6.12. itsenäisyysjuhlia Linnassa. Kun kuulin tuosta ensimmäisen kerran, mieleeni tuli miksi ei kukaan aikaisemmin ole keksinyt tätä? Siksikö, että Linnan juhlat ovat yksi näitä viimeisiä pyhäinjäännöksiä Suomen tasavaltalaiselta kaudelta, jota lähes liturgisella hartaudella joka vuosi ylläpidetään? Tähän asti tällaista protestointia onkin pidetty täydellisen sopimattomana, johon verrattuna ns. poliittinen epäkorrektius on aivan liian lievä ilmaisu. Entä menisinkö itse? En tiedä...

Joka tapauksessa perinteisesti homma on toiminut niin, että aiemmat protestoijat ja radikaalit on kesytetty aikaa myöten kutsumalla heidät mukaan Linnan juhliin ja näin muuraamalla heidät osaksi vallitsevaa establishmentia. Näin kävi 60-luvun lopun punaisille opiskelijaradikaaleille (esim. Halonen, Lipponen & Tuomioja), näin kävi 80-luvun alun vihreille aktivisteille (Hautala, Soinninvaara ym.) ja näin näyttää käyvän myös uudelle mustan anarkismin tai sateenkaaren värejä tunnustavalle sukupolvelle. Joku kyynikko voisi huomauttaa tähän, että totalitarismi se sinänsä ei näytä muuttuvan, se vain vaihtaa kaavun väriä.

Nyt uuden EU-kriittisen perussuomalaisen kansanliikkeen keskuudessa homma ei näyttäisi menevänkään ihan näin. Ainakaan vielä... Ehkäpä kansan syvissä riveissä voisi piillä jotain ihan tervettäkin muutosvoimaa? Presidentti Halonen on ollut - lupauksensa mukaisesti - selvä arvojohtaja. Tosin hänen arvonsa eivät ole minun ja rukoilen ensi tammikuussa tapahtuvan tässä kohtaa ison jytkyn.

Itsenäisyyspäivänä on joka tapauksessa hyvä rukoilla itsenäisen Suomen puolesta. Siinä ei nimittäin ole kyse mistään itsestäänselvyydestä. Vain vilkaisu Euroopan karttaan ja muutamaan historiankirjan sivuun 1940-50-luvulta riittävät kertomaan jokaiselle, ettei kyse todellakaan ole ollut mistään itsestäänselvyydestä. Ja nyt ajankohtaisia tulevaisuudenkuvia tarkastellessa on syytä entistä painavammin rukoilla järjestäytyneen yhteiskuntarauhan säilymisen puolesta maassamme. Ne tekijät, jotka nyt ovat mahdollisia kansakunnan yleisen rauhan järkyttäjiä ovat tietysti olleet olemassa ja vaikuttamassa pinnan alla jo pitempään. Kehitys maassamme viimeksi kuluneen vuoden aikana vain ovat aktivoineet niitä entisestään.

Esirukouksen on vain tärkeää olla linjassa Pyhän Hengen inspiraation kanssa. Jos nimittäin esirukous nousee itsestämme, vaarana on pyöriä omien asioiden ympärillä ja totella oman sydämen näkyjä. Läpi sekä raamatun- että kirkkohistorian on vaarana esim. nationalististen näkyjen ja motiivien sekoittuminen Jumalan valtakunnan agendaan. Joskus näiden kahden välinen ero näyttäisi olevan jotain sen kuuluisan veteen piirretyn viivan kaltaista.

Ajatellaanpa esim. profeettoja Joonaa ja vastaavasti Jeremiaa päinvastaisina esimerkkeinä. Joona ei omassa kansallisessa Israel-innossaan olisi halunnut Niiniven kääntyvän, olihan se vihollisen suurvallan pääkaupunki. Joutaisihan tuo hävitettäväksi, säästyisipä oma kotimaakin vihollisen uhalta. Joonaa siis ohjasivat selvästi nationalistiset motiivit. Jeremia taas joutui vastentahtoisesti julistamaan oman isänmaansa, kotikaupunkinsa ja jopa pyhän temppelinsä tuhoa. Tämän tehtävän epätoivoisuuden edessä hän lopulta jopa kiroaa oman syntymäpäivänsä, jouduttuaan omien kansalaistensa vihoihin ja saatuaan yhteistoimintamiehen kyseenalaisen maineen.

Tämä kaikki tullee olemaan hyvin ajankohtaista problematiikkaa meilläkin.

Martti Luther sanoo osuvasti, että jos hän tietäisi Herran tulevan huomenna, niin hän vielä tänään istuttaisi omenapuun. Tähän liittyen Juice Leskinen laulaa eräässä laulussaan Myrkytyksen oireet, että "istuta vielä se omenapuu, vaikka liekit jo helmaasi nuolee". Se vain osoittaa, miten lujassa tämän kansallisen projektin uskontokasvatus sen lapsissa istuu.

No, vakavasti nyt. Nykyisten apokalyptisten näkyjen aikana on hyvä pitäytyä perusasioihin. Tehtävämme on rukoilla oman kotikaupunkimme ja synnyinmaamme puolesta Herraa ja kaikin tavoin harrastaa sen parasta. Tämä on meidän järjellinen jumalanpalveluksemme ja pyhä pappistehtävämme. Herramme ajatuksena on läpäistä koko kulttuurimme ja jokainen yhteiskunnallisen elämän osa-alue kristittyjen todistuksella.

Tässä mielessä ei ole olemassa mitään pyhää tai epäpyhää työtä. Sen jälkeen kun Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, eli normaalia elämää ja teki ruumiillista työtä rakentajana ja timpurina, ei mikään tehtävä ole ollut kelpaamaton pyhän kutsumuksen kohteeksi. Niinpä Sinä olet oman työpaikkasi pastori. Voit kyllä mennä kirkkoon tapaamaan pastoriasi sunnuntaina, mutta muuten arkipäivisin SINÄ olet oman vaikutusalasi pappi, pastori, lähetyssaarnaaja ja hengellisen työn tekijä. Jumala ei ole lähettänyt ketään muuta sinne, missä Sinä jo olet. Älä siis rukoile Jumalaa lähettämään ketään muuta sinne tai muita turhia asioita Herralta, vaan toimi oman uudestisyntyneen luontosi mukaisesti.

Sunday, December 04, 2011

Viimeiset kymmenen päivää

EU:n talouskomissaari Olli Rehn (suom. kesk.) sanoi marraskuun lopulla 2011 nyt oltavan maanosan kehityksessä niillä rajoilla, että seuraavat kymmenen päivää ovat ratkaisevia etsittäessä ulospääsyä velkakriisistä. Tässä kehityksessä historiallinen termi protestanttisen työn etiikka (by Max Weber) saa ihan uuden merkityksen. Mm. suomalainen vaalivoittaja ja oppositiopoliitikko  Timo Soini onkin todennut Suomen (ja muiden pohjoisten, asiansa hyvin hoitaneiden maiden) olevan maksumiehinä nykyisessä eurokriisissä.

Se, mikä nykyisessä tilanteessa minua hämmentää, on kristillisen profetismin vaiteliaisuus. David Wilkersonin poismenon jälkeen ei tällä rintamalla ole juuri ollut vakavasti otettavaa tungosta, josta löytyisi jotain relevanttia sanomaa, kun peilataan nykyistä tilannettamme. Monenlaisia muita skenaarioita sensijaan aletaan nostaa esiin esim. Kreikan tilanteeseen liittyen: tulevatko tankit kadulle (kuten mm. Jussi Halla-aho ennakoi) vai miten tilanne etenee?

Kun aina aika ajoin seuraa tähän liittyvää keskustelua ja kommentointia kansainvälisessä mediassa, niin ei voi olla ihmettelemättä, miten hiljaa näistä eri vaihtoehdoista ollaan hiljaa täällä meillä. Poliittinen - ja myös muu - keskustelukulttuuri tuntuu täällä joskus uskomattoman ohuelta ja näennäiseltä. Aivan kuin asioista ei uskallettaisi sanoa mitään, ettei vain suututettaisi jotakuta. Ketä sitten pelätään, se riippuu kai aina sitten kulloisestakin poliittisesta ilmastonmuutoksesta.

Tosiasia kuitenkin on, että eurokriisin nykyisen ennustettavuuden ollessa hyvin vaikeaa, koko homma voi ratkaista (monien muiden asioiden ohessa) koko Suomen presidentinvaalin lopputuloksen.

Olen viime viikolla lueskellut suurella mielenkiinnolla Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tulevaisuuden skenaarioita vuodelta 2009. Tulevaisuuden pelikentät on laadittu eri tahojen yhteistyönä, mutta päävastuun skenaarioiden dokumentoinnista on EVAN:n ohella kantanut helsinkiläinen Capful Oy. Skenaariossa esitellään ensin erilaisia "kohtalonkysymyksiä ja epävarmuustekijöitä", jotka vaikuttavat nykyisessä globaalissa maailmassa. Tämän jälkeen seuraavat neljä globaalia skenaarioita, joita on hyvä verrata esim. Ulkopoliittisen instituutin vastaaviin.

Näissä neljässä tulevaisuuden kuvassa on ensin hahmoteltu nykyisen talouskriisin kehitystä vuoteen 2013 mennessä ja sen jälkeen tehty yhteenvetoa siitä, miltä maailma näiden valossa näyttäisi v. 2020. Alla skenaariot hyvin lyhyesti esiteltyinä.


1) Länsi luo nahkansa

- markkinataloutta ja demokratiaa edistetään maailmassa länsimaiden johdolla
- kansainväliset instituutiot uudistetaan myös lännen johdolla
- USA:n talous kohenee ja sen arvovalta palautuu, mutta sen hegemonian aika on ohi
- EU:n poliittinen rooli sensijaan vahvistuu
- teknologia ja innovaatiot lisäävät tehokkuutta ja tuottavuutta
- ilmastonmuutoksen hillintä edistyy myös
- tuottavuus lännessä lisääntyy, mutta myös ihmisten hyvinvointi nähdään entistä tärkeämpänä
- yritysten yhteiskuntavastuu korostuu


2) Kiinalaista kapitalismia


- taloudellisten uudistusten painopiste siirtyy Aasiaan, erityisesti Kiinaan ja Intiaan
- seurauksena vahvan talouskasvun maailma: globaalin bkt:n kasvu on v. 2020 4-6%
- vallitsevana todellisuutena opportunismia ja kapitalismia ilman demokratiaa
- Tyynenmeren valtiot ovat vetureina myös ilmastonmuutoksen hillinnässä
- perinteisten kansainvälisten instituutioiden (YK; IMF, Maailmanpankki) merkitys hiipuu
- EU on poliittisesti toimintakyvytön, mutta eurooppalaisilla kansainvälisillä firmoilla menee hyvin


3) Blokkien taisto


- alueellisten kauppablokkien, protektionismin ja valtiokapitalismin nousu
- talousalueet käpertyvät itseensä ja omavaraisuuden merkitys korostuu
- USA eristäytyy muusta maailmasta
- tässä tilanteessa Venäjä ja Eurooppa löytävät toisensa (erityisesti energian ja teknologian aloilla)
- yhteiskunnallisten ja taloudellisten uudistusten painopiste on siirtynyt Eurooppaan
- muuten kansainvälinen yhteistyö takkuilee
- panostus ilmastonmuutoksen hillintään on lähinnä paikallista


4) Stimulus ja romahdus


- vanhat elvytysopit eivät enää pure globaaliin talouskriisiin
- seurauksena tulee olemaan pitkän alhaisen talouskasvun maailma
- USA:n kansainvälinen asema on luhistunut, eikä uutta johtajavaltiota tai -blokkia enää löydy
- protektionismi ja vahvat nationalistiset intressit johtavat kansainvälisten yhteistyörakenteiden halvaantumiseen
- seurauksena lukuisia alueellisia konflikteja, pandemioita ja valtavia muuttoliikkeitä
- Euroopan kilpailukyky on pysyvästi  heikentynyt
- EU on pystyssä enää vain nimellisesti ja sen välit Venäjän kanssa ovat ongelmalliset


Omia kommentteja


Kun tarkastelemme näitä skenaarioita kristillisestä viitekehyksestä (so. Raamatusta) käsin, niin monien perinteisen eskatologiantulkinnan kannattajien mielestä tuo ensin mainittu vaihtoehto olisi kaikkein sopivin. Tämän näkemyksen mukaanhan antikristuksen tuleva maailmanvalta perustetaan juuri edesmenneen Rooman alueelle, jonka hegemonian perillisenä Euroopan Unioni nähdään. Niinpä pedon saama kuolinhaava, joka ihmeellisesti parantui (Ilm. 13:3), viittaisi juuri tähän em. kehityskulkuun. Maailmaa hallittaisiin näin Brysselistä, ellei peräti Roomasta käsin.

Toinen vaihtoehto taas ei näyttäisi muuttavan mitään, paitsi että asioiden painopiste ei enää olisikaan lännessä meidän näkökulmastamme katsottuna, vaan idässä. Tämä skenaario herättää mielenkiintoisia kysymyksiä uudenlaisesta missiologisesta paradigmasta, johon olen joskus aiemminkin viitannut. Eli mitä tapahtuu nopeasti kasvavien aasialaisten kristillisten yhteisöjen lähetysinnolle, kun niiden taloudelliset, teknologiset ym. resurssit talouskasvun myötä moninkertaistuvat? Vastaava ilmiö (teollistuminen & vaurastuminen) nimittäin synnytti pari sataa vuotta sitten länsimaissa (Eurooppa & USA) valtavan lähetysbuumin.

Kolmas vaihtoehto taas merkitsisi monella tavoin paluuta entiseen maailmaan, jossa esim. suomettuminen olisi jälleen vallitseva olotila, eikä suinkaan haukkumasana. Raamatullisen eskatologian ennustama totalitarismi (Ilm. 13:16-18) näyttää tässä skenaariossa ihan yhtä todelliselta uhkalta kuin ykkösvaihtoehdossakin. Maailmaa - ja esim. Lähi-idän kriisipesäkkeitä - hallitaan siis vankasti Euroopan mantereelta. Kunnon dispensationalisti näkee tässä vallan kaksinapaisuudessa helposti yhtymäkohtia Danielin kuvapatsaan kahteen jalkaan (2:33-35, 40-45), eikö vain?

Neljäs vaihtoehto näyttäisi sekin merkitsevän taas monta askelta taaksepäin, entistä levottomampaan ja uhkaavampaan todellisuuteen. Joku ns. vihreän maailmankuvan kannattaja voisi hyvinkin jopa toivoa tällaisen skenaarion toteutumista, olisihan siinä - olosuhteiden pakosta - jouduttu luopumaan jatkuvan talouskasvun ideasta. Downshifting vaikuttaa ihan kelpo todellisuudelta kun ei kerran ole vaihtoehtoja. Itsekin näen tässä mallissa tiettyjä positiivisia signaaleja: kun koko elämää ei enää rakennetakaan materian ympärille, syntyy uusia elämäntapoja, uusia yhteisöllisyyden muotoja ja verkostoja. Eikös seurakunnan perusdnankin kuuluisi olla jotain tämän kaltaista?

Luodatessamme planeettamme ja maanosamme tulevaisuutta Raamatun valossa ainakin yksi asia on varma. Olemme menossa kohti hyvän ja pahan lopullista yhteenottoa. Kun sanon näin, en viittaa niinkään mihinkään blokkien väliseen yhteenottoon tmv. Kyse ei ole ensisijaisesti esim. USA - Kiina, Israel - Iran tai edes kristinusko - islam välienselvittelystä. Kyse on globaalista taistelusta, jota käydään ihmisten sisimmässä. Vastakkain ovat Jumala ja Hänen ilmoituksensa Raamatussa sekä saatana ja sen valheet.

Jokainen ihminen on tämän taistelun keskiössä, koska kukin meistä tekee ratkaisunsa viime kädessä yksin. Näiden ratkaisujen pohjalta syntyvät sitten erilaiset elämänkatsomukseen, maailmankuvaan sekä todellisuuden- ja ihmiskäsitykseen liittyvät näkemykset ja niiden huipentumana tietynlainen uskonnäkemys. Loppupelissä kyse on kuitenkin jokaisen ihmisen henkilökohtaisesta suhteesta Jeesukseen, jonka Jumala on asettanut Välimieheksi itselleen ja maailmalle ja jonka kautta Hän tulee kaiken tuomitsemaan.

Friday, December 02, 2011

Mediakatsaus 19

Ranska ja Saksa ne ovat sitten laittamassa uusiksi koko EU:a. Uusi perussopimus ollaan tekemässä ja sitä rataa. Tämänkin täytyy olla yhtä hyvä ja välttämätön juttu meille kuin se edellinenkin. Tämänkään ulkopuolelle meillä ei yksinkertaisesti ole varaa jäädä. Muuten kohtalonamme on jäätyä joksikin Pohjolan Albaniaksi tai jotain muuta yhtä kauheaa. Kukaan ei voi pärjätä taloudellisesti nykymaailmassa, jos jää tämän hankkeen ulkopuolelle...

Kun venäläiset äänestävät maalleen uuden parlamentin, kysymys ei ole demokratiasta, vaan vallitsevan status quon vahvistamisesta. Venäjällä ei vain puhuta vaalivilpistä (eikä kai Valko-Venäjälläkään), vaan kyse on ns. hallinnollisesta resurssista. Valtaa pitäville (so. Venäjän kaksipäinen kotka) annetaan lähes tulkoon rajattomat mahdollisuudet ohjailla vaalitulosta jo ennen vaaleja, niiden aikana ja eritoten niiden jälkeen (kuten kai Valko-Venäjälläkin). Tätä viimeistä vaihetta kutsutaan muualla maailmassa yleensä ääntenlaskuksi.

Mutta eipä tilanne hirveästi eroa tästä täällä Eurostoliitossakaan. Samanlaisia totalitarismin piirteitä sitä näkyy täälläkin. Yksipuoluejärjestelmän muodostavat täällä vain perinteiset EU-myönteiset valtionhoitajapuolueet, jotka aina vaalien jälkeen muodostavat hallituksen, oli vaalitulos sitten mikä hyvänsä. Vähän sama juttu kuin futiksessa, josta Pasi Rautiainen joskus totesi, että peli kestää aina 90 minuuttia ja aina lopuksi Saksa voittaa. Tai jos joku erehtyy äänestämään ohi näiden EU-puolueiden ehdokaslistojen, saa kuullakin äänestäneensä väärin (vrt. Mauno Koiviston "väärin sammutettu").

Kirkon piirissä alkavat jo omien virkamiestenkin puheet kertoilla jotain tulevasta repeämästä. Espoon evl. seurakuntien eläköityvä talouspäällikkö Marja-Liisa Nore toteaa haastattelussa, että "kirkon pitäisi palata enemmän juurilleen, tunnustukselliseen julistukseen". Muistan kuinka joskus 70-luvun puolivälissä rukoilimme tunnustuksellisen uskonnonopetuksen säilymisen puolesta Suomen kouluissa. Nyt on sama haikailu tunnustuksellisuuden perään vallalla kirkon itsensä piirissä.

No, onhan se hyvä, että edes joku uskaltaa siellä vielä puhua näin suoraan - vaikka edes naispuolinen talouspäällikkö Kehä III:n eteläpuolelta, kun miehet ovat kiltisti hiljaa. Mutta muualla maailmassa ne miehetkin vielä uskaltavat. Entinen sudanilainen kristitty orja Simon Deng puhui valikoituja totuuksia New Yorkin Durban-konferenssissa. Hänen oli oletettu - tai häntä oli ohjeistettu puhumaan - jotain kaunista globaalia suvaitsevaisuuspropagandaa, mutta hän olikin muistuttanut kuulijoita suorasanaisesti siitä, miten globaalilla suvaitsevaisuudella vain lisätään ääri-islamilaisuuden mahdollisuuksia jihadin käymiseen niin Etelä-Sudania kuin itse Israeliakin vastaan.

Putte-Possun nimipäivät-laulua lainaten, "oi, jospa oisin saanut olla mukana!" (Kärpäsenä katossa ainakin...)

Suomen helluntaikirkko on palkkaamassa itselleen operatiivisen johtajan. Nyt ollaan kuulemma tultu niille rajoille, joissa kirkkokunnallisia hommia ei enää hoidella otona. Ensi vuodelle ollaankin kaavailtu 20-40 prosenttista työntekijää, jonka edustukselliset tehtävät tapahtuisivat lähinnä pääkaupunkiseudulla. Ei tarvitse omata juurikaan profeetallista näkökykyä nähdäkseen, että siitä se alkaa. Tyvestä puuhun, sanoo Juhani Tamminen. Tie valmis on kirkollisen kehityksen korkeimmalle tasolle eli keskusorganisaation perustamiselle. Luonnossa tätä ilmiötä kutsutaan käenpoikaseksi. On nimittäin niin, että keskustoimisto oman luonteensa mukaisesti tulee vuosien saatossa vain paisumaan ja paisumaan, vaatimaan ja syömään ahneesti aina vain enemmän resursseja. En usko kirkkohistoriasta löytyvän yhtään esimerkkiä päinvastaisesta kehityksestä jonkun kirkkokunnan piirissä.

On se vaan jännä juttu, miten maailma muuttuu. Nuoruudessani moni vapaan suunnan saarnamies huusi pöntöstä naama punaisena, että "kirkko on baabel, pois baabelista!" Nyt samaisten kaverien jäljiltä on näkymässä ihan samanlaisen baabelismin tunnusmerkkejä, joita aikanaan niin verisesti vastustettiin. Niinpä niiden yhteisöjen, joiden piirissä aiemmin vapauduttiin erilaisista riippuvaisuuksista, tilojen wc:ssä on nykyään "Tupakointi kielletty sisätiloissa"-kyltti.


Sunday, November 27, 2011

Täyttymisestä...

Kun puhutaan täyttymisestä Pyhällä Hengellä, on se meidän hengellisessä kulttuurissamme perinteisesti ymmärretty aika lailla yksilökohtaisena ja jopa henkilökohtaisena kokemuksena. Näin erityisesti karismaattisessa liikkeessä, jonka vaikutuspiirissä itsekin - kaikesta viidesläisyydestäni huolimatta (tai ehkä juuri sen tähden?) - olen nuoruudessani varttunut ja hengellisen äidinmaitoni imenyt. Minullekin nuoruudessani Hengellä täyttymisen kokemukseni oli ennen kaikkea minun kokemukseni, jossa Jumala kohtasi minua ja jossa minä sain jotain. Eihän tässä sinänsä ole mitään väärää, mitä nyt vain on mukana aikamoinen (omasta kulttuuristamme nouseva) individualismin painolasti.

Kun katsomme tätä aihetta UT:ssa, niin todellisuus sen pohjalta näyttää hyvin erilaiselta. Ensimmäisenä huomaan Hengellä täyttymiskokemuksen voimakkaan yhteisöllisyyden korostuksen. Tämä tulee esille itse asiassa jo Johannes Kastajan toiminnassa, jossa Pyhän Hengen rooli tulevan Messiaan työn välikappaleena korostuu (Matt. 3:11). Johanneksen tehtävänähän oli valmistaa kokonainen kansa valmiiksi vastaanottamaan tulevaa Messiasta.

Helluntaipäivän kokemuksessa korostuu taas tämä sama yhteisöllisyys. Kun Pyhä Henki vuodatettiin, täytti se koko koolla olevan seurakunnan, jopa koko sen fyysisen tilan, jossa he olivat koolla (Apt. 2:1s.). Paavali sanookin koko seurakunnan Kristuksen ruumiina olevan yhdessä kastettu (eli upotettu) yhdessä ja samassa Hengessä (1.Kor. 12:13). Yhteys ruumiin eri jäsenten (so. uskovien) välillä syntyy tätä kautta, ei mitenkään muuten. Tältä pohjalta Paavali kehottaa uskovia täyttymään Hengellä yhä uudelleen ja uudelleen (Ef. 5:18). Se on käsky (imperatiivimuoto), ei toivotus, eikä toivomus. Kyse on eteenpäin menemisestä ja kasvusta Herran omana.

Se, mihin Paavali tässä liittää Hengellä täyttymisen on seurakunnan kokoontuminen yhteen ylistämään Herraansa (Ef. 5:19-20). Hengellä täyttyminen on siis ennen kaikkea yhteisöllinen kokemus, joka toteutuu yhteydessä muiden uskovien kanssa. Sama yhteisöllisyyden korostus näkyy muuallakin Efesolaiskirjeessä. Seurakunta Kristuksen ruumiina on Hänen täyteytensä, jonka kautta me tulemme täyteen kaikkea Jumalan täyteyttä (1:23, 3:19).

Paavalin mukaan Jumala on nähnyt hyväksi, että kaikki täyteys asuisi vain ja ainoastaan Kristuksessa (Kol. 1:19). Hänessä asuu siis jumaluuden koko täyteys ruumillisesti (2:9). Mitä muuta siis voikaan tapahtua pyhien yhteentulemisessa eli seurakunnan kokoontumisessa? Kun kerran me muodostamme Hänen seurakuntaruumiinsa, niin silloin meillä kaikilla on täyteys Hänessä (2:10). Käytännössä onkin siis kyse Ef. 5:18:n elämisestä todeksi päivittäin. Urho Muromaa lainaten, jos oli olemassa "toinen siunaus", niin siihen ei saa jäädä, vaan sen jälkeen täytyy olla myös kolmas, neljäs, viides, kuudestoista ja kahdeksaskymmeneskolmas jne.

Itse täyteys ja täyttyminenkin näyttävät UT:n valossa moniulotteisemmilta, kuin mitä ensin alkuun ajattelisi. Paavali nimittäin puhuu kolossalaisten kristittyjen kohdalla tulemisesta täyteen Jumalan tahdon tuntemista "kaikessa hengellisessä viisaudessa ja ymmärryksessä" (1:9). Kyse on siis kasvamisesta Jumalan ja Hänen Sanansa tuntemisessa. Myöhemmin samassa kirjeessä Paavali puhuu myös täyttymisestä Kristuksen Sanalla, jonka kokemuksen hän myös liittää Jumalan ylistykseen musiikin keinoin (3:16).

Jukka Thurén on omassa UT:n kommentaarissaan huomauttanut tämän tarkoittavan seurakunnan kokouksessa puhuttua ja laulettua sanaa laajasti: kun kristityt opettavat ja kehottavat toisiaan, silloin Kristus puhuu heidän kauttaan. Kun he ylistävät Jumalaa, he tekevät sen Kristuksen kautta. Thurénin mukaan voidaan jopa sanoa Kristuksen itsensä silloin kiittävän Isäänsä (Hepr. 2:12) heidän kauttaan. Kun Kristus on seurakunnan pää, niin Paavalin mainitsema "Kristuksen sana" on pään viesti muille ruumiin jäsenille.

Mielenkiintoista tässä (kuten myös Ef. 5:18-20:ssa) on se, että täyttyminen liitetään hengelliseen musiikkiin. Jumalan ylistys hengellisin lauluin näyttääkin olevan tässä määreinä verbeille "opettaminen ja neuvominen". Hengellinen laulu kristittyjen kokoontumisessa onkin siis paljon syvällisempi ja merkityksellisempi asia, kuin vain se perinteinen ja usein toistuva merkitys tyyliin "otetaan tähän väliin pari laulua...". Thurénin mukaan "hengellisellä laululla" tarkoitetaan nimenomaan Hengen inspiroimaa laulua. Hänen mukaansa tässä voidaan tarkoittaa uusia lauluja, joita profeetalliset kristityt runoilivat ennen yhteistä kokoontumista tai jopa sen aikana. Vastaavanlaisen tapauksen hengellisen musiikin kytkeytymisestä profeetalliseen ulottuvuuteen löydämme VT:sta profeetta Elisan historiasta (2.Kun. 3:15).


Saturday, November 26, 2011

Hengellisestä isyydestä (taas kerran...)

Eilisessä Lahti Kristukselle-rukousillassa rukoilimme Jumalan valtakunnan ilmestymistä omassa kotikaupungissamme. Eräänä teemana tähän liittyen nousi esille kysymys hengellisestä isyydestä. Sehän on kuin onkin eräs Jumalan valtakunnan tärkeitä periaatteita.

Jumala ilmoittaa itsensä meille ihmisille Isänä. Hän ei ilmoita itseään isänä ja/tai äitinä, vaan Hän ilmoittaa itsensä meille Sanassa Isänä Jumalana, joka on luonut taivaan ja maan. Tässä kohtaa meidän on oltava tarkkoja, ettemme aiheuta väärinkäsityksiä. Tietenkin Jumala ilmoittaa itsensä meille myös Poikana ja Pyhänä Henkenä, mutta eikö niin, että Poika juuri ilmoittaa meille Isän?

Tältä pohjalta Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä (3:14-15) Isästä, josta kaikki isyys ja vanhemmuus ylipäätään nousee. Meidän ihmisten kohdalla kaikki isyys, niin biologinen kuin hengellinenkin saa siis merkityksensä ja sisältönsä Taivaallisen Isän olemuksesta käsin. Kun katsomme ympäröivää maailmaa miltä kantilta hyvänsä, voimme nähdä siinä huutavan tarpeen aidolle isyydelle. Näin yhtä lailla sekulaarissa kulttuurissamme kuin seurakuntiemme piirissä.

Aito isyys ei kysy asemaa, eikä statusta. Se vain on sitä, oman luonnonmukaisen luontonsa mukaisesti. Mikään tehtävään asettaminen ei tee sitä siksi, mitä se jo on. Jonkun uskovien yhteisön ja sen jäsenten oman elämän kannalta on tärkeää, että tunnistamme ja tunnustamme hengelliset isämme ja arvostamme heitä sellaisina kuin mitä he Jumalan armosta ovat. Mutta tämä ei tee kenestäkään enempää isää kuin mitä hän jo kutsumuksensa ja armoituksensa perusteella on.

Joskus aito hengellinen isyys käy hyvin yksiin jonkun henkilön virallisen aseman kanssa jossain hengellisessä yhteisössä. Tunnen itsekin monia tällaisia ihmisiä. Aina ei suinkaan käy niin - valitettavasti - sillä kukaan ei voi olla enempää kuin mitä jo on. Muodollinen asema, teologinen oppineisuus tai akateeminen pätevyys eivät riitä tekemään kenestäkään hengellisesti vanhempaa. Toisaalta hengellinen vanhemmuus velvoittaa ko. ihmistä itseään huolehtimaan erityisellä tavalla omasta Jumala-suhteestaan, sivistämään ja kehittämään itseään eri tavoin ja ylipäätään olemaan asenteeltaan myös itse opetettavissa.

Jeesus itse on hyvä esimerkki tästä. Vaikka Hän oli kuin olikin Jumalan Poika, oppi Hän itsekin kuuliaisuuden jalon taidon maanpäällisen elämänsä aikana, usein kärsimysten kautta. Kun Hän puhui omasta Isästään, sitä leimasi nöyrä kunnioitus ja arvonanto, jos tällainen kuvan inhimillistäminen sallitaan. Jeesuksen ja Hänen Isänsä suhteen kuvaus Johanneksen evankeliumin luvussa 5 antaa meille paljon ymmärrystä isyyden olemuksesta ja myös oppimisesta tässä suhteessa. Hän jopa sanoo, ettei Poika tee itsestään yhtään mitään, vaan Hän tekee ainoastaan sen, mitä näkee Isänsä tekevän.

Miten tämä onkaan totta ihan tavallisessa ihmiselämässäkin! Välillä tämä tosiasia saa meidät kiljumaan riemusta ja paisumaan ylpeydestä, toisinaan taas haromaan (vähiä) hiuksiaan harmistuneena. Joskus se jopa ajaa meidät epätoivon partaalle, kun alamme ymmärtää jotain aiempaa syvempää käsitteestä "perisynti". Mutta pääsuunta on kuitenkin se, että kun kylvämme hyvän siemenen peltoon, niin se tuottaa aikanaan moninkertaisen sadon.

Seurakunta Kristuksen ruumiina tarvitsee isiä ja tarvitsee heitä jopa enemmän kuin hyviä opettajia tai taitavia evankelistoja. Isyys hengellisessä mielessä ei tietenkään sulje pois em:ja eikä muitakaan kiertäviä palvelu- tai seurakuntavirkoja, mutta sen tulee olla enemmän kuin mikään muu eräänlainen pyhä läpäisyperiaate Jumalan seurakunnassa. Kutsu hengelliseen vanhemmuuteen kuuluu itse asiassa jokaiselle uskovalle, ettemme enää olisi maitoruokaa tarvitsevia vauvakristittyjä, vaan sellaisia, joiden aistit ovat käytännön kokemuksen kautta harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta. Vai miten muuten luulet seurakunnan kasvun tapahtuvan?

Wednesday, November 23, 2011

Vaikutusalasta vielä...

Oman vaikutusalan tunteminen, sen eri tasojen havainnoiminen ja omassa kutsumuksessaan kasvaminen ovat monestakin syystä pyörineet mielessäni viime aikoina. Uskon, että oman kutsumuksensa työstäminen on jokaisen kristityn kunnia-asia, eikä tämä mitenkään saata olla vain jonkun etuoikeutetun ja erityisellä tavalla velvoitetun klerikaaliryhmän privilegio. Meidän on korkea aika siirtyä seurakuntaruumiina koulutettujen pastorien ajasta paremmin varustettujen uskovien aikakauteen. Itse en vain näe tätä  polttavana tarpeena ajassamme, vaan myös jonain sellaisena, jota Jumala jo on alkanut tehdä Kristuksen ruumiin piirissä.

Neil Cole puhuu erinomaisessa kirjassaan Church 3.0 Jeesuksen erilaisista rooleista ja tehtävistä eri ihmisryhmien tasolla (s. 157-160). Isoille kansanjoukoille Jeesuksen rooli oli selvästi olla parantaja ja opettaja (vrt. esim. Matt. 15:29-39). Isommalle opetuslapsijoukolle, joille Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen Hän oli visionääri, näyn jakaja (1.Kor. 15:6) tai paimen (Apt. 1:15).
-------

Isoille massoille puhuessaan Jeesuksen julistus sisälsi paljon haastamista, jopa vaatimusta. Vastaavasti näemme Jeesuksen toiminnassa massojen kanssa loppujen lopuksi hyvin vähän todellista vaikutusta pitkällä tähtäimellä. Erityisen hyvin tämä käy ilmi Johanneksen evankeliumissa (alkaen 6. luvusta) kuvatussa prosessissa, jossa leipäihmeen jälkeen kansanjoukot jopa kiihkeästi tavoittelevat Jeesusta - tehdäkseen Hänestä itselleen mieluisan keulakuvan, "Leipäkuninkaan". Jeesuksen alkaessa penkoa näiden juutalaisten (joista Johannes käyttää nimitystä "jotka uskoivat Häneen", Joh. 8:31) todellisia motiiveja, syntyykin hämmennystä, konflikti ja välirikko (Joh. 6:41, 52, 60 ja 66). Lopulta nämä samaiset "uskovat" aikovat jopa kivittää Jeesuksen (Joh. 8:59).
-------

70 työhön lähettämänsä opetuslapsen keskuudessa Jeesuksen rooli oli olla työhön varustaja (Luuk. 10:1s.) tai niiden kahdentoista piirissä opetuslapseuttaja (Luuk. 6:13-16). Opetuslasten sisimmälle, kolmen miehen piirille Jeesus oli selvästi enemmän (Luuk. 9:28). Tätä Cole kutsuu mentoroinnin tasoksi. Näissä sisemmissä opetuslasten piireissä koko homma perustuu aina vain enemmän vapaaehtoiseen sitoutumiseen Jeesuksen persoonaan ja Jumalan valtakunnan työhön. Intensiteetti on syvempää ja vaikutus tehokkaampaa kuin suurten massojen kanssa operoitaessa.

Voimme tietysti oikeutetusti miettiä, miten hyvin tämä Colen hahmottelema jaottelu ja sitä tukevat Raamatun paikat käytännössä toimivat, mutta yhtä kaikki: jotain hyvin oleellista Jumalan valtakunnan perusperiaatteista tämä kertoo. Pienemmästä kasvaa suurempi: siemenestä syntyy lopulta hedelmää tuottava puu, mutta DNA on yksi ja sama kaikilla tasoilla. Et voi mennä takaperin, etkä edetä laajemmalle tasolle muuta tietä, koska elämä luonnossakin kasvaa aina mikrotasolta makrotasolle, ei mitenkään muuten.



Käytännössä UT:n valossa: Pietari, Jaakob ja Johannes olivat osa kahdentoista apostolin joukkoa, jotka puolestaan kuuluivat osana laajempaan 70 opetuslapsen porukkaan, jotka taas olivat osa sitä 120 opetuslapsen joukkoa, joka helluntaina oli koolla yläsalissa. Nämä taas olivat osa sitä maanlaajuista Jeesus-liikettä, jolle Herra Galileassa ylösnousemisensa jälkeen ilmestyi, jotka taas... Loppu onkin sitten kirkko- ja herätyksen historiaa.

Mutta jos et kykene tuottamaan opetuslapsia, et voi koskaan tuottaa johtajia ja opettajia. Jos tätä ei tapahdu, et voi koskaan olla mukana synnyttämässä uusia seurakuntia ja jollei tätä taas pääse tapahtumaan, et voi koskaan synnyttää massiivista herätysliikettä, joka voi muuttaa kansakuntia. Mutta kaikki alkaa siemenen kylvöstä yhden ihmisen sydämen maaperään.


Mikä on siis Sinun vaikutusalasi? Mille tasoille sijoitat omassa vaikutuspiirissäsi olevat ihmiset?  


Mentor - Opetuslapseuttaja - Varustaja - Paimen - Visionääri - Opettaja, parantaja


Entä miten ja mille tasolle itse sijoitut ajatellessasi oman elämäsi hengellisiä vaikuttajia?



Sunday, November 20, 2011

Kirjallisuuden arviointia

Olen tässä parin kolmen viime vuoden aikana harrastanut vapaa-ajan lukemisina englantilaisen Bernard Cornwellin viikinkiaikaan sijoitettuja historiallisia romaaneja. Ne ovat historiallisilta puitteiltaan ilmeisen hyvin tutkittuja ja perinteisen reipasotteisia aikuisille suunnattuja seikkailukirjoja. Eli siis taisteluja, ryöstöretkiä, juonitteluja, järkyttäviä ihmiskohtaloita ja rakkautta. Nyt parhaillaan meneillään on Uthred-sarjan viides osa Palava maa ja kirjailijan omien kotisivujen mukaan kuudes osakin on jo valmiina.

Niinpä niin, miksipä tappaa hyvin lypsävä lehmä... Cornwell onkin saanut runsaasti kehuja (myös muista kirjoistaan) ja myös tehnyt sievoisen tilin kirjoillaan. Ja kyllä nämä Cornwellin jutut pysyvät huomattavasti paremmin kasassa kuin vaikkapa Ilkka Remeksen kirjat, joista yhden luettuaan voi päätellä seuraavankin tarinan kulun. (No, se nyt oli vain minun mielipiteeni.)

Mutta se, mikä tekee Cornwellista niin mielenkiintoisen kirjailijan näin tunnustavan kristityn näkökulmasta, on hänen oma arvomaailmansa, joka väistämättä tunkee läpi hänen kirjoissaan. Cornwell on englantilaisen äidin ja kanadalaisen isän sotalapsi, joka sodan jälkeen adoptoitiin "kiihkeän uskonnolliseen perheeseen Wessexiin". Hän aloitti ensin teologian opinnot, mutta vaihtoi ne hyvin pian journalistiikan opiskeluun. Valmistuttuaan hän työskenteli jonkun aikaa mm. BBC:n televisiokanavalla, muutti sitten amerikkalaisen vaimonsa kanssa USA:han, jossa ryhtyi kirjailijaksi. Cornwellin kirjoja on myyty yli 20 miljoonaa kappaletta eri puolilla maailmaa.

Cornwellin kirjoista puskee läpi pahanpäiväinen pettymys ja suuttumus, etten sanoisi viha, kaikkea kristinuskoon liittyvää kohtaan. Hän kuvaa 800-luvun sotaisaan Englantiin sijoittuvissa romaaneissaan kristityt lähes poikkeuksetta negatiivisesti. Joko he ovat yksinkertaisia, taikauskoisia hölmöjä tai sitten laskelmoivia ja ovelia juonittelijoita, joilla todellakin "tarkoitus pyhittää keinot". Yleensä koko tuon ajan kristillisyys kuvataan - joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - mädännäisenä taikauskoisuutena, jota käytetään häikäilemättä tavallisen, oppimattoman kansan alistamiseen. Joka tapauksessa se on pakanuutta huomattavasti pahempi vaihtoehto, joka taas näyttäytyy vapaiden, rehellisten miesten sotaisena uskontona.

En osaa sanoa, tuoko Cornwellin tuon ajan katolilaisuudesta piirtämä vähemmän miellyttävä kuva esille yleensä anglikaanisen kirkon asemaa jälkikristillisessä Britanniassa vaiko "vain" hänen omia kokemuksiaan ahdasmielisen kristillisen kotikasvatuksen tiimoilta. En tiedä. Ehkä se toisaalta on vain tätä ah niin tuttua postmodernia kyynisyyttä ylipäätään kaikkea oletettua - ja niin myös uskonnollista - vallankäyttöä kohtaan. Mutta tässä kohtaa Cornwell ei jää jumiin vain tähän "tässäkstäänyt oli"-pettymykseen. Hänen sankarihahmonsa, soturi ja seikkailija Uthred ei jää ajelehtimaan miksikään väärään aikaan sijoitetuksi postmodernin ikuisen etsijän prototyypiksi, vaan hän on paljon enemmän oman aikansa ihmisen näköinen.

Uhtred on nimittäin pakana, eikä mitenkään peittele, eikä häpeile sitä. Päinvastoin, kuten edellä todettu, pakanuus on hänelle oikeasti relevantti vaihtoehto määkivän, naismaisen kristinuskon sijaan. Kristityt, varsinkin heidän pappinsa ja piispansa, juonittelevat ja ryöstävät köyhän viimeisetkin rovot rikkaille luostareilleen tai ovat sitten nöyrästi, suorastaan tylsästi kohtaloonsa alistuvia tyhmyreitä, mutta aidosti pakanalliset pohjanmiehet esitetään meille rehdin, kunniallisen soturimiehen perikuvina. Uthred ja myös Cornwell itse on pettynyt kristinuskoon. Mutta kristinuskon tilalle - uskonnollisesti ja maailmankatsomuksellisesti - ei siis jääkään enää tyhjyys ja apatia, vaan tilalle tulee pakanuus ja kääntyminen vanhojen jumalien, Thorin, Odinin & co puoleen. No, käytännössähän se tarkoittaa vain ja ainoastaan vahvemman yksinvaltaa, joka puolestaan poikii ihmisarvon polkemista jne...

En tiedä, heijasteleeko sitten tämä kaikki Corwellin omia näkemyksiä, vai onko kyse vain pyrkimyksestä mahdollisimman tarkkaan ajankuvaukseen. Tällainen ajatus vain nousee väkisinkin mieleen, kun lukee kirjan takakannesta kuvausta Cornwellin lapsuudenkodin "kiihkeän uskonnollisesta" ilmapiiristä. Eihän ihminen koskaan usko, eikä epäile missään tyhjiössä, vaan aina jossain kontekstissa.

Siinä, että kristityt ja kristinusko kuvataan sellaisena kuin ne ovat - jos Cornwellin yksipuolinen kuvaus nyt pitää paikkansa - ei sinänsä ole mitään pahaa. Uskonnollisuudelle saa kyllä avoimesti nauraakin, ilman että se on mitään jumalanpilkkaa, näin ajattelen. Itsekin allekirjoitan osan myöhäismodernia kristinuskon kritiikkiä, etenkin silloin kun se on suunnattu institutionalisoitunutta uskonnollisuutta vastaan. Näinhän Jeesuskin kritisoi oman aikansa kuollutta, ulkokohtaista uskonnonharjoitusta. Tämä seikka vain niin kovin helposti sivuutetaan kristittyjen itsensä(kin) piirissä näinä perinteisten instituutioiden järkky(ttä)misen luvattuina aikoina.

Kuitenkin aitoon historian tutkimiseen ja myös historialliseen kerrontaan, jossa Cornwell muuten on erinomainen, kuuluu mielestäni tietynlainen lämmin ymmärtämys ko. ajan ihmisiä ja ilmiöitä kohtaa. Olemmehan itsekin oman aikamme lapsia ja niin usein sen maailmankuvan vankeja.

Wednesday, November 16, 2011

Suuri avioero

Arvostamani Pasi Turunen kirjoittaa blogissaan siitä, miten "sudet ovat kaapanneet vallan ja ajavat lampaita teuraaksi". Tällä hän viittaa erityisesti Helsingin ja Vantaan evl. seurakuntien päätökseen olla enää tukematta viidesläisiä lähetysjärjestöjä. Tällaista taloudellisilla tekijöillä harjoitettua opillista kiristämistä Turunen osuvasti kutsuu "teologiseksi väkisinmakaamiseksi". Tällaisen tapahtumista evl. kirkon piirissä ei toisaalta pidä ihmetellä, onhan tällaista "väkisinmakaamista" suhteessa evl. kirkkoon itseensä harrastettu valtiovallan toimesta jo jonkin aikaa - tai kautta historian, ihan miten päin vain haluatte. Onko se sitten ollut väkisinmakaamista vai huoruutta, se on kai vähän makuasia. Mutta ei siis ihme, jos nyt halutaan välillä itsekin olla antavana osapuolena.

Syy, miksi niin itsepintaisesti kirjoitan koko ajan ja toistuvasti "evl. kirkko" on yksinkertainen. Maassamme on nimittäin eräitä muitakin kirkkoja ja aika näyttää, miten niiden nykykehityksen myötä käy. Mutta ilmeisesti niiden aika ei ole tullut vielä. On kuitenkin turhaa tuudittautua jonkinlaiseen "rauha meidän aikanamme"-ruususenuneen, sillä nyt on iso pyörä pyörimässä. "It´s a hard rain´s a-gonna fall", niinkuin Bob Dylan, tuo modernin ajan sekulaarin profeetallisuuden airut aikoinaan (so. kesällä 1962 jKr.) lauloi.

V. 2011 tulee siis merkittäväksi historiankirjoihin "Suuren avioeron" vuotena. Silloin nimittäin evl. kirkon liberaalin (korkea)kirkollisen siiven ja herätysliikeväen välinen ero realisoitui. Aivan kuten pienemmissäkin avioeroissa, niin nytkin ero alkaa omaisuuden jaolla ja tulee jatkumaan katkerana kamppailuna lapsien tapaamisoikeudesta. Polarisaatio on viimeistään nyt selvääkin selvempi, esimakua siitä on tosin ollut aistittavissa kautta Suomen kirkon historian.

Mutta pelkkä vastakkainasettelu ja ei-liikkeenä eläminen eivät enää riitä raamattu-uskolliselle puolelle. Tilalle tarvitaan uusia vaihtoehtoisia, positiivisia käyttäytymismalleja. Tarvitaan uusia yhteyksiä entisten rajalinjojen yli raamattu-uskollisten piirien kesken. On uudenlaisen ja entistä ennakkoluulottomamman verkottumisen aika. "Älä alistu"-kampanja oli hyvä esimerkki tästä, kun katsoo sen takana olevien järjestöjen luetteloa. Paikallistasolla ajattelen yhtenä merkittävänä käytännön toimenpiteenä olevan yhteisen esirukouksen harrastaminen oman kotipaikkakunnan puolesta.

Nykyisen kaltaiset murrosajat tulevat pitkässä juoksussa myös poikimaan uudenlaista teologista prosessointia ja ajattelua kristittyjen kesken. Merkkejä tästä on ollut havaittavissa esim. USA:ssa uuskalvinismin nousussa 911-tragedian jälkeen, vain yhden mainitakseni. Vastaavanlaisia esimerkkejä on nähtävissä Israelin kansan historiassa, ihminen kun sekä uskoo että epäilee aina jossain kontekstissa. Mitä nämä uudet teologiset painotukset tulkevat olemaan suomalaisessa, pohjoismaalaisessa tai yleisessä eurooppalaisessa kentässä, jää nähtäväksi ja mielenkiinnolla odotettavaksi. Ehkä edessä on "uuden tiukkapipoisuuden" ajanjakso?


Monday, November 14, 2011

Mediakatsaus 18

Kotimaan verkkojulkaisussa kerrotaan tutkija Ville Jalovaaran kirjasta Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962-1982, jonka mukaan kekkoslainen valtiovalta pyrki aktiivisesti painostamaan kirkon johtoa ulkopoliittisesti arveluttavissa asioissa. Niinpä silloinen Supon johto puhutteli mm. arkkipiispa Mikko Juvaa Patmos ry:n lehti-ilmoituksen johdosta. Kotimaa-lehdessä kun komeili Moskovan olympialaisten alla teksti: "Jumalan sana venäläisille - nyt". Juvalla oli kuulemma ollut täysi työ yrittää saada Supon kirkollisesti maallikkovetoista johtoa ymmärtämään, ettei tämä nyt mitenkään noudattanut tai edes myötäillyt kirkon virallista teologista linjaa. (Eikö ne voisi palkata jonkun teologin sinne Supoon seuraamaan kirkolllisen rintaman juttuja?) En tiedä, mitä siinä Patmoksen messagessa muuten oli ollut, mutta Neuvostoliitto ainakin on hajonnut tuon jälkeen...

Toinen kerta (ainakin) oli kuulemma ollut silloin kun romanialaissyntyinen pastori Richard Wurmbrand oli ollut puhujamatkalla Suomessa. Elettiin 1970-lukua, jolloin suuri ja mahtava oli vielä voimissaan ja Suomi-neito rähmällään (tällä kertaa) siihen suuntaan. Wurmbrand vierailunsa evl. kirkkoihin oli tuolloin blokattu piispojen toimesta valtionvallan konahdettua. Hän kun olisi hieman valottanut uskonnonvapauden tilannetta itäblokin maissa. Eli jo tuolloin ihmisoikeusasiat ja etenkin sorrettujen kristiveljien kohtalot olivat olleet lähellä piispojen sydäntä. Toisaalta muistan kyllä joidenkin viidesläistenkin kirkonmiesten kiemurrelleen vaivautuneesti näistä asioista puhuttaessa...

Tutkija Jalovaaran mukaan ei ole lainkaan tavatonta, etteikö valtiojohto tämän jälkeenkin olisi pyrkinyt puuttumaan kirkollisiin säätämyksiin ulkopoliittisesti tai muuten vain epämukavissa asioissa. Jep jep.

-------

Presidentti Tarja Halonen on pyrkinyt esiintymään tietynlaisena arvojohtajana oikeastaan koko hallituskautensa ajan. Näin tavallisen kansalaisen näkökulmasta hänen arvostuksensa ovat olleet kallellaan selvän yksipuolisesti vain tiettyyn suuntaan. Perinteisesti tasavallan presidentti on Suomessa ollut aina puoluepolitiikan yläpuolella pysyttelevä maan isä tai äiti, mutta tässäkin kohtaa Halonen on tekemässä merkittävää ja arvolatautunutta poikkeusta. Ehkäpä vauhti vain kiihtyy näin presidenttikauden lopun häämöttäessä?

Helsingin Sanomien haastattelussa 13.11.2011 Halonen nimittäin tuo (taas kerran) esille huolensa rasismin oletetusta noususta Suomessa. Mutta nyt hän menee rohkeasti pitemmälle kuin kertaakaan aiemmin. Hän osoittaa syyttävällä sormellaan perussuomalaisia: "Ihmiset, jotka tunnistavat itsessään rasismia, ovat päätyneet äänestämään perussuomalaisia".

Ottamatta tässä sen enempää kantaa tuohon Hesarin gallupiin, niin totean, että tämä on nyt uutta suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Presidentti, jonka piti luovuttaa pois (demarien) jäsenkirjansa puuttuukin puoluepolitiikkaan. Hän ei siis olekaan enää sen yläpuolella, kaikkien tasapuolisesti tavoitettavissa oleva maan äiti, vaan yksi demarien alamäestä huolestunut poliitikko muiden joukossa. Ennakoiko tämä koko presidentti-instituution romahdusta? En tiedä, mutta arvoistamme se kertoo jotain ei niin kovin mairittelevaa.

Yhtä hyvin nimittäin voidaan kysyä, mitä tunnistavat itsessään Halosta, Tuomiojaa, Lipposta & co äänestäneet ihmiset? DDR:n menneen ihanuuden takaisin kaipuutako vai taistolaisuuden kultakauden uhoa? Nämä nimittäin ovat niitä asioita, joiden kanssa ei kansamme ja erityisesti sen poliittisen eliitin kohdalla ole vielä tehty kunnollista pesänselvitystä. Miten luulemme voivamme rakentaa puhtaalta pöydältä uutta, uljasta Eurooppaa, kun meillä on omat historian sotkumme vielä selvitettävänämme?

-------

Kuuntelin ja katselin viikko sitten YleTeemalta hyvin toteutettua animaatiodramatisointia W.A. Mozartin oopperasta Taikahuilu. En voi olla ihastelematta tuota menneen maailman, kadotetun Euroopan musiikillisen perinteen suurta helmeä. Muistan nuoruudessani erään arvostamani hengellisen äidin todenneen, että "tuota musiikkia kuunnellessaan on aivan kuin virvoittavan sateen alla". Siltä minustakin tuntui, vaikka kyse on "vain" puhtaasti sekulaarista musiikista.

Jännä juttu, miten tämä toimii näin. Tätä olen ilmiön tasolla kovasti pohtinut. Taikahuilu kun nimittäin on silkkaa vapaamuurariuden esittelyä, mitä musiikkiin itseensä sekä sanoituksiin ja muuhun tematiikkaan tulee. Musiikki on siis balsamia, mutta sisältö myrkkyä. Kaunis, lumoava eksytys ja siis kuolettava sellainen. Selittäkää minulle, miten se on mahdollista?